Päätin, että tämä suutarin lapsi saa kenkänsä. Jos nyt ei ihan italialaisia käsintehtyjä nahkakenkiä, niin ainakin perusmukavat popot. Niinpä kärräsin tytärtäni lapsimyönteisiin tilaisuuksiin missä soitetaan, ja lastenkonsertteihin. Soitin kanteleita sekä lauloin kotona, ja kannustin lasta mukaan. Lapsi innostui ”kannista” herkästi, joten se ei ollut mikään ongelma. Mutta soittaminen jäi pian sen jälkeen, kun minä-itse-ikäinen lapsonen tahtoi lyhyillä, itsepintaisilla ja ennenkaikkea tavattoman voimakkailla sormillaan tehdä lähempää tuttavuutta kanteleeseen: ”Minä ITSE soitan kannia yksin rauhassa. Äiti, mene muuhun huoneeseen!” Kanteleen paukahdellessa, ja kielten silminnähden venyessä hänen vääntelevissä, tutkivissa sormissaan päätin, että

kokeilut saavat vielä odottaa vuoden, parikin. Kantele hävisi vähin äänin laatikkoonsa, ja onnekseni unohtui pian.

Luin lehdestä, että eräs kanteleensoittajatar pitää pienimuotoisen kantelekonsertin ulkoilmassa. Riemastuin, koska tajusin, että sehän käy lapsen kanssa! Pääsisin vaihteeksi lapsen kanssa muuallekin kuin siihen iänikuiseen leikkipuistoon. Luvassa olisi vapaamuotoinen tilaisuus, missä kukaan ei tulisi paheksumaan pientä säntäilyä tai kiukuttelua. Puffasin konserttia tyttärelleni: ”Mennään kuuntelemaan konserttia, jossa täti soittaa kanteletta ihanasti!” Konsertissa kävi kuten arvelinkin – hetken kuuntelun jälkeen seurasi säntäilyä, ja kohta tympääntymistä, sitten kiukuttelua. Olin kuitenkin tyytyväinen, että hän jaksoi kuitenkin kuunnella sen minkä jaksoi. Mutta illalla kotona, ihan muissa puuhissa, tuli armoton kommentti: ”Äiti tykkää kannista. Mutta minä tykkään HAITARISTA!” Aloin saada kauhuskenaarioita haitarimusiikista kerrostalossamme, jossa naapurin kovaääniset kännykkäkeskustelutkin kuuluvat sanasta sanaan.

Oli ilta, ja nukuttelusessio alkamassa. Lapsi hamusi kättäni hämärässä, ja pyysi minua laulamaan. Kellahdin sängyn viereen lattialle ja kelasin päässäni suosikkituutulaulut. Sitten aloittelin hiljaa. ”Nukkumatti, nukkumatti lasten, tulee hiljaa, heittää unihiekkaa…” Pimeässä singahti nopea protesti: ”Ei saa heittää hiekkaa toisen päälle! Äiti, laula se oravalaulu!” Okei, no vaikka sitten se. ”Kas kuusen latvassa oksien alla, on pesä pikkuinen oravalla. Sen poikaset siellä ne leikkiä lyö, ja…” Nasaali ääni kiljahti: ”Lyöminen on TOSI tuhmaa!” Yhtälailla ihmetystä herätti seuraava vetoni Sininen Uni. Miten Nukkumatti voi syödä sinistä jäätelönpalaa? Mitä jäätelöä semmoinen on? Ostatko äiti minulle huomenna sinistä jäätelöä? Olin kuin en olisi kuullut, ja siirryin biisilistallani eteenpäin. ”Aa tuuti lasta, mikäs lapsen lienee. Onkos lapsi säikähtännä illalla saunatiellä…” Seurasi ihmettelyä, mikä on saunatie. Miten voi olla saunatie? Missä se on? Äiti, miksi on saunatie? Selitin, että ennen sauna oli erillinen talo, johon käveltiin tietä pitkin saunomaan, ja se tie varmaankin oli se laulun saunatie. Lapsi pongahti istumaan kuin vieteriukko: ”Äiti, mikä on SAUNATIE!”

Pakko myöntää, että aloin hiljalleen ärsyyntyä, vaikka olin päättänyt pysytellä tyynenä. Hyräilyt eivät kelvanneet, vaan lauluissa piti olla sanoja, joihin sitten voi tarttua ja vängätä. Tässä vaiheessa tajusin selvästi, että kysymys ei ole lyriikoista, vaan minua ja unta vastaan pelattiin kieroa pikku peliä. Siirryin suunnitelmaan bee, päänsilittelyyn. Ennen kuin huomasinkaan, kävi perinteisesti: olin itse simahtanut uneen lattialle, laulelemaan pitkin saunateitä sininen jäätelönpala kädessäni. Tämän erän voittaja hymisteli tyytyväisenä sängyssään. Taisi haaveilla siitä haitarista.

teksti: Tiina Komulainen

Kantele 3/2007