Paul Salminen ei rakentanut kanteleidensa puuosia itse, vaan rakennutti ne valmiiksi eri henkilöillä. Yksi tärkeimmistä rakentajista oli Armas Koivisto. Yhteistyö Koiviston kanssa on ollut Salmisen kanteleen kehitykselle tärkeätä, sillä Koivistolla oli kanteleenrakentajana omia näkemyksiä siitä, miten kantele saadaan soimaan. ”No minä arvelin että minä panen omaa joukkoon.” Muiden Salmiselle kanteleita rakentaneiden henkilöiden ajatuksia on vähemmän tallennettu. Onneksi Erkki Ala-Könni haastatteli Koivistoa.

Armas J. Koivisto ja Erkki Ala-Könnille valmistettu koristekantele.

Armas Koivisto toimi puuseppänä ja työnjohtajana eri puolilla Suomea koko työuransa ajan. Hän alkoi rakentaa kanteleita vapaa-aikanaan Binnemanin soitinkauppaan Helsinkiin. Koiviston viimeinen työpaikka oli Heinolan Saha, mistä hän jäi eläkkeelle. Hän rakensi Heinolan Lusiin talon ja verstaan vuonna 1950. Koivisto pääsi rakentamaan kanteleita päätoimisesti vasta jäätyään eläkkeelle.

Paul Salmiseen Koivisto tutustui todennäköisesti vuonna 1936. Koivisto muistelee Erkki Ala-Könnin haastattelussa vuonna 1962 tavanneensa Salmisen ollessaan töissä ”Parkkeella”. Koivisto on ollut Parke Oy:ssä Malmilla työnjohtajana 15.11.1936–30.8.1940.

Salminen antoi omat piirustukset Koivistolle, joka ei tehnyt kanteleen ulkonäköön muutoksia, mutta käytti kokemustaan kanteleenrakentajana saadakseen parhaan lopputuloksen. Koivisto oli myynyt valmistamiaan kanteleita Binnemanin soitinkaupan kautta ja sukulaisilleen kertoi tehneensä ”viis kuus kappaletta”. Salminen kertoi Koivistolle, että ei ollut oikein tyytyväinen kanteleisiinsa. ”Hän antoi omat piirustukset. No minä arvelin että minä panen omaa joukkoon. No sitten se soitti kerran minulle. Minä olin tässä Malmilla Parkkeilla töissä. Sitten siitä ei kestäny kun pari kolme viikkoa, että kuuleppas juttu, että ny minä sain sellaisen joka soi.”

Eino Tulikari osti Salmiselta Koiviston tekemän honkapuisen suurkanteleen numero 68, vuonna 1939. Salminen ei olisi halunnut myydä hyvin soivaa kannelta, mutta Koivisto lohdutteli tätä: ”Kyllä niitä saa saman piirustuksen mukaan. Sitten niitä tuli niitä honkakanteleita jatkuvasti. Se rupes sitten se peli soimaan.”

Armas Koiviston oman suurkanteleen numero on 63 ja se on valmistettu vuonna 1938. Tämä on todennäköisesti hänen ensimmäinen Salmiselle valmistamansa kantele. Koivisto vaihtoi kanteleen työllään Salmisen kanssa, kuten myös kanteleen numero 65. Koivisto arveli että kanteleen 63 jälkeen kanteleita olisi valmistunut: ”Se mennee toiselle sadalle.

Puut

Koivisto käytti tyrolilaista pystyynkuivanutta kuusta, mutta myös suomalainen kuusi ja punahonka osoittautui hyväksi. Koivisto keitti kuusiset kansiaihiot, jotka olivat 5 mm  paksuja ja metriä pitkiä:

”Kansi, pohja ja reuna pitää olla punahonkaa. Sitte orret ne on kans oltava honkaa. Leppä se on merkillinen puu.  Se on kaunista soimaan. Minulle tuli Tyrolista pystyynkuivanutta kuusta. Sitten kun se loppu, niin aloin käyttämään suomalaista honkaa ja kuustakin, kun sattuu hyvä löytymään. Kuta parempi on puu sitä parempi on ääni.”

”Kuusta minä en oikein, siinä olis ehkä jonkin verran töitä. Se pitäis keittää ja se pitäis olla hyvin vanhaa. Jos se on vanhaa niin se on hyvä. Nuoresta puusta pitää keittää pihka pois. Minulla on täällä pitkä allas jossa keitän sen. Vanhemmasta puusta ei tarvi keittää. Sitä kun koputtelee ja naputtelee siitä sen sitten huomaa onko sinä pihkaa. Koivu se on hyvin tunkkaantunut. Sitä käytetään missä ei ääntä tarvita. Hyvin huono johtamaan ääntä.”

Kannen rakenne

Kanteleen kansi ja pohja on ulospäin ”pullollaan” muutamia millimetrejä. Kansi voidaan taivuttaa tähän muotoon, mutta Koivisto ei näin tehnyt vaan työsti kannen mykeväksi:

”Kun reunoista höylää ohuemmaksi se on osoittautunu hyväks että kansi pääsee väräjämään. Ohennetaan päältäpäin. On mykevä päältäpäin. Koetan kuluttaa sitä sisältäkin että se tulee vähän kupera sieltä sisältäkin kans. Reunoilta höylätään ohuemmaks. Kuten viulussa. Diskanttipuoli on 2,5 mm paksu, bassopuolella 4 mm. Pohja ei ole tasapaksu, on samanlainen kuin kansikin. Pohjan teen hieman paksumman kun kannen, tuskinpa puolta milliäkään.”

Liima

Koivisto käytti kanteleissa gluteeni-liimaa, joka on valmistettu eläimen nahkoista tai luista. Koivisto käytti tästä nimitystä ”nikkariliima”:  ”Minä pyydän aina Ahlströmin liimaa mutta yhtä hyvä on Salmisen liima. Siihen minä luotan. Synteettiset liimat – huonoja kokemuksia.”

Pintakäsittely

1930-luvun alussa toi Tikkurila markkinoille Dicco-selluloosalakan, jota Koivisto käytti kaikissa muissa kanteleen osissa, paitsi kannessa. Koivisto käsitteli kannet spriipuleerauksella. Puleeraus oli yleinen huonekalujen ja esimerkiksi pianojen pintakäsittelytapa ennen selluloosalakkaa. Puleerauksessa shellakasta ja alkoholista valmistettu liuos levitetään puun pinnalle kangastullolla, puleeraamalla. Koivisto kertoo menetelmästä:

”Puun pinnalle vedetään lakkaa pari kertaa sitten sitä liipataan ja vedetään taas spriilakka ja pulituurin kanssa kolme kertaa puleerataan. Ei tule paksu kerros. Se tulee ohempi kun sellulakalla. Siinä on sellainen kaikuva pintakäsittely. Sellulakka jäykistää sitä kantta ja tulee tunkkaantunut ääni.  Kaikenlaisia synteettisiä lakkoja on ilmaantunut. Luulen että toiset kanteleenrakentajat käyttävät näitä synteettisiä.”

Viritystapit

Koivisto käytti alkuaikoina kierteettömiä viritystappeja, mutta Binnemanilta alkoi saada kierteellisiä sitran viritystappeja. Loppuaikana Koivisto käytti Paul Ailuksen kotimaassa valmistettuja 6 millimetrin tappeja:

”Kun tein Fazerille oikein enemmän niin sanottiin että tapit pitää olla tiukat. Kun tappi on 6, niin pora on 5,7 mm.  Se on osoittautunut hyväks. Fazerille kun tein 5,5 se osoittautui liian tiukaksi. Pianon tapit on liian suuria. Niissä on oikeankätiset jengat, kanteletapeissa on vasemmankätiset.”

Viimeiset kanteleet Koivisto teki Salmiselle ennen hänen kuolemaansa, mutta Salminen ei ehtinyt saada niitä valmiiksi:

”Salminen niinikään sitten kirjoitti että teeppäs nyt. Minä sitten tein niitä 11 kapaletta niitä kanteleita. Ja minä lähetin ne. Se sai ne valmiina. Mutta sitten minä sanoin Salmiselle, että teeppäs minulle yksi. Tässä on nyt Sortavalan honkaa, ihan parasta honkaa. Minä nyt olen saanut ne hongat niin lajiteltua.

Tämä kantele pannaan sitten minulle ja sitten vedetään hinnasta pois, että sinä panet sen koneiston sitten tähän kanteleeseen. Mutta se meni sitten Huotarin kautta. Huotari osti sitten Salmisen koneistot ja kaikki ne vehkeet. Ja Huotari sitten rupes valmistamaan näitä koneistoja ja panemaan niitä. Ei se tehny niitä kanteleita muuta kun sen koneiston se hommas niihin.

Ja nyt tämä kantele jonka minä ajattelin ittelle joutu tälle Pylvänäiselle. Ja Pylvänäinen oli myynyt Amerikkaan sen hyvän kanteleen ja nyt se harmittelee että nyt hän ei saa sitten sellaista kanteletta enää ollenkaan. Joo.”

Lähteet:

Tampereen Yliopisto. Kansannperinteen arkisto.
Erkki Ala-Könnin nauhat:
A-K  03556/1959
A-K 0710/1962
A-K 0798/1963