Ystäväni kymmenvuotias lapsi ihmetteli, kun soitonopettaja ei koskaan kehu häntä. Ystäväni sanoi lapselleen, että harjoitellaan ensi viikon läksy yhdessä oikein hyvin, niin kyllä opettaja sitten kehuu. He harjoittelivat ahkerasti ja loppuviikosta kappale olikin jo hallussa. Ystäväni sanoi pojalleen: ”Hyvä, se meni hienosti.” Tuli soittotunti. Lopputunnista lapsi sanoi opettajalle: ”Kotona kun harjoittelin, äiti sanoi minulle ’HYVÄ’”. Opettaja oli hetken hiljaa ja vastasi: ”Ehkä sinä soitit tämän kappaleen kotona hyvin.”

Olin lasteni kanssa Etelä-Ranskassa 7 viikkoa ja menin yksityisille ranskankielen tunneille. Niitä piti nuori pariskunta. Rouva oli ala-asteen opettaja, joka oli erikoistunut lasten kielelliseen kehitykseen ja mies oli puhelinyhtiön insinööri, jonka haaveena oli olla opettaja. Eräällä kerralla kysyin miesopettajalta menneestä aikamuodosta. Hän päästi ison röhönaurun ja sanoi: ”Imperfekti, voi kuulkaa se on niin helppo, odottakaahan kun pääsette subjunktiiviin. Se vasta on vaikea.” En kysellyt enää enempää kieliopista.

Toisella kerralla luin naiselle ääneen ranskalaista lastenkirjaa. Kun olin päässyt kappaleen loppuun, hän sanoi: ”Kuinka osaattekin lukea noin. Te luette todella hyvin”. Siitä lähtien, vajavaisesta ranskankielen taidostani huolimatta, luen mielelläni mitä vain ääneen ranskaksi. Äännän mielestäni aika kauniisti.

Lähtökohta

Mitä paremmin tunnen jokaisen oppilaani yksilönä, sitä helpompi minun on auttaa oppilasta kokonaisvaltaisiin oppimiskokemuksiin. Johdattaa hänet oppimistilanteisiin, jossa oppilaan aistit avautuvat uudella tavalla. 

”Opettaja on herättäjä, kasvamaan saattaja, joka kysyy oppilaiden todellisia tarpeita. — ei ole kahta samanlaista elämänkaarta. Jokainen on minuutensa.”

(Simo Skinnari: Pedagoginen Rakkaus, PS-kustannus 2004) 

Simo Skinnarin kirja Pedagoginen Rakkaus on tullut minulle läheiseksi. Sen lisäksi, että se tukee ajatusta kokonaisvaltaisuudesta opettajan työssä, sen lukeminen on aina hoitava ja eheyttävä kokemus. Uskallan luottaa ammattiossamiseni lisäksi intuitioon ja siihen, että kukin oppii omalla tavallaan. Ajatus, etten voi opettaa suorituksia irrallaan elämästä, vahvistuu.

Kannustamalla paras

Kun olen osannut opettajana ottaa huomioon oppilaan kehitysasteen, elämäntilanteen, ympäristön, kun olen osannut pitää tunnin, jossa oppilas on saanut ahaa-elämyksen, hänessä on syttynyt halu treenata seuraavaksi kerraksi, kun olen saanut hänet itse keksimään otsikon esitykselleen, kun olen voinut osoittaa hänen edistyksensä, olen kehunut häntä ja tukenut häntä heikkouksien kehittämisessä ja tunti on ollut kokonaisuus, kaari jossa on alku – keskikohta – loppu. Mitä seuraavaksi?

Opetus meni hienosti ja oppilas on mahtava. Osasin olla tukeva, enkä korostanut omaa erinomaisuuttani. Mutta nyt haluaisin mennä kahvilaan ja tavata kollegan tai oman opettajani. Kertoa hänelle onnistumisestani, ruotia opetuksen käänteet ja huomioida oma taitavuuteni ja ensi kerraksi hiottavat särmät. Oppilaan onnistumisen lisäksi, haluaisin saada palautetta omasta onnistumisestani. Siitä, että tuen versoa uljaaseen kasvuun ja suurena vehreänä puuna kaipaan itsekin lämmintä aurinkoa ja virkistävää sadetta.

teksti: Päivi Järvinen

Kantele 2/2005