”Pehmeän ja miellyttäwän lauluäänensä ohella on kerrassaan suurenmoista kuulla hra Suolahden taiteellista kanteleensoittoa – seikka joka onkin pääasia hra Suolahden esityksissä. Alkusoitot, säestykset, välisoitot jne. ovat sommitellut niin taidokkaasti ja kekseliäästi sowitetut, että täytyy aiwan ihmetellä”, arvioi Savotar -lehti syyskuussa 1911 Olli Suolahden konserttia. 26-vuotiaalla trubaduurilla ja kanteleensoittajalla oli tuolloin takanaan jo kymmeniä levytyksiä ja kymmenkunta vuotta konsertointia eri puolilla Suomea, Ruotsissa ja Amerikassa. Edessä oli tuona aikana ja maamme oloissa varsin poikkeuksellinen ura: laajoja konserttikiertueita ympäri Eurooppaa ja ”kansainvälinen kuuluisuus kanteleensoittajana”.

Olli Suolahti oli liikkuvaa lajia lapsesta saakka.  Hän syntyi 28.10.1885 Porissa kirjakauppias Karl Otto Palanderin ja hänen vaimonsa Katharina Johanna Nyroosin nuorimmaisena. Kasteessa hän sai nimekseen Otto Isidor Palander. Vanhempia sisaruksia oli seitsemän. Vuonna 1889 perheen äiti kuoli ja 4-vuotias Otto muutti isänsä mukana Ruovedelle ja sieltä Helsinkiin. Isä teki konkurssin vuonna 1893 ja muutti lapsineen Lempäälään, jossa nuoren Oton papinkirjoihin ilmestyi merkintä: ”oik. Olli”. Vuosina 1895-1901 Olli kävi Savonlinnan lyseota, asuen veljensä perheessä. Koulu jäi kesken, kun hän 16-vuotiaana valitsi taiteilijan uran. Viralliset asiakirjat kertovat Olli Isidor Palanderin muuttaneen Savonlinnaan vuonna 1897. Siellä hän oli kirjoilla lopun elämänsä, käyttäen nimeä Suolahti. Omissa kirjoituksissaan Olli Suolahti ei sukujuuristaan tai lapsuudestaan kerro.

Isoveljien mielestä Ollin olisi pitänyt soittaa viulua, josta hän ei itse kuitenkaan innostunut. Vuonna 1900 hän vieraili koulutoverinsa luona Saarijärvellä. Hiihtoretkellään salomailla pojat kävivät Seppälän torpassa, jonka seinällä Suolahti näki vanhan, puolikuntoisen kanteleen. ”Otin sen uteliaana alas – olinhan kuullut Ockenström-vainajan soittavan ja tahdoin sitä korjaamaan ja virittämään. – – Isiemme kannel! Kansallissoitin!” Suolahti sai kanteleen korjatuksi ja ihastui sen sointiin. Viulu jäi, mutta ”kanteleestapa vasta koitui minulle ehtymätön ilon ja nautinnon lähde!”

Todennäköisesti Olli Suolahti opetteli kanteleen soiton omin päin – opettajaa ei ole missään mainittu. Aapo Similä arvioi myöhemmin, että Suolahti soitti yksilöllisellä tavalla, ”kokonaan erilaisella tyylillä” kuin muut aikalaiset. Taidot karttuivat nopeasti. Suolahti aloitti julkisen esiintymisensä 1900-luvun alkuvuosina. Vuoden 1903 paikkeilla hän lähti vuodeksi Amerikkaan, jossa esiintyi kanteleineen. Vuoden 1904 lopulla hän konsertoi mm. Jyväskylässä ja Turussa. Seuraavana vuonna Olli Suolahti oli solistina Filharmonisen seuran järjestämässä lasten konsertissa Helsingissä, jossa hän piti myös oman konsertin. Helsingin Sanomat arvioi hänen käyttäneen kantelettaan ”suurella taituruudella”, mutta epäili, soveltuuko ”Suomen kansan koti- ja kansallissoitinväline” ylipäänsä ollenkaan suurkaupungin konserttisaleihin. 

Vuoden 1905 kuluessa Suolahti piti kansanlaulu- ja kantelekonsertteja mm. Uudessakaupungissa, Jyväskylässä, Raumalla, Mikkelissä, Kajaanissa, Kuopiossa, Iisalmessa, Savonlinnassa, Lahdessa – useita kertoja kussakin paikassa. Kuulijat ja kriitikot ottivat nuoren kannelniekan hyvin vastaan kotimaan lisäksi myös Ruotsissa. Lehdet kirjoittivat Suolahden olevan ”kelpo kilpailija” Pasi Jääskeläiselle, osa arvioi hänen kanteletaitonsa jopa paremmiksi. Erinomainen tekniikka, taiturimainen näppäryys ja soiton puhtaus keräsivät kiitosta. Ohjelmistossa oli kansanlaulujen lisäksi myös paljon omia sepitteitä: mm. Kalalokin laulu, Kosintaretki, Morsiamen polkka ja Lammaspaimen. Vuosina 1905 ja 1906 Olli Suolahti pääsi myös levyttämään. 

Saadakseen musiikkitietoa ja sävellysoppia Suolahti kirjoittautui Helsingin kirkkomusiikkiopistoon, vaikka ei urkuriksi aikonutkaan. Opiskelujensa ohessa hän konsertoi ja opetti kanteleensoittoa. Vuonna 1909 ilmestyi Suolahden ”Käytännöllinen opas kanteleen-soittajille”. 12-sivuisen oppaan mukaan kanteletta soitetaan pisin sivu soittajaa vasten. Vasemman käden sormet (pääasiassa peukalo) soittavat melodian. Oikean käden sormilla soitetaan roomalaisin numeroin merkityt säestyssoinnut. 24 harjoituskappaletta ovat pääosin kansansävelmiä. Suolahti teki myös kirjan ”Kappaleita kanteleelle (lauluja, marsseja ja tanssia)”. Kustantajana kuten edellisessäkin oli A. Apostol Oy. Kirjan 31 kappaletta sisältävät suomalaisia ja ruotsalaisia kansansävelmiä ja mm. Paciuksen, Merikannon, E. Palanderin ja Suolahden omia sävellyksiä. Vuosina 1906, 1911, 1915 ja 1917 hän julkaisi lauluja pianosäestyksellä. 

Vuonna 1910 irtosi urkuriopiston päästötodistus, mutta Olli Suolahti jatkoi ”tietä, jolle kohtalon sormi oli viitannut”. Kiertueilla tulivat tutuiksi lähes kaikki Suomen kaupungit. Yleisömäärät vaihtelivat, mutta taiteellinen soitto keräsi kiitosta pitkin matkaa. Karjalan Sanomat arvioi Suolahden soittoa 27.2.1912:

”Hän tuntuu vanhan koneen käsittelyä niin sanoakseni sivistäneen nykyaikaisiakin taidevaatimuksia vastaaviksi. Hän ei tyydy enää sen enemmän vai vähemmän yksitoikkoiseen näppäilyyn vaan helkyttelee siitä aivan odottamattomiakin sävelkuvioita.”

Ko. vuoden alusta Suolahti oli itse alkanut käyttää ilmoituksissaan titteliä: Kantelemestari Olli Suolahti. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Olli Suolahti esiintyi vuoroin eri Skandinavian maissa. Sodan jälkeen oli mannermaan vuoro. Hän konsertoi 15 vuoden ajan ilman apurahoja mm. Saksassa, Ranskassa, Sveitsissä, Belgiassa, Italiassa, Espanjassa, Jerusalemissa ja Kairossa. Taiteilijan talous riippui konserttituloista ja lehtien satunnaisista kirjoittajapalkkioista. Onnistuneet tilaisuudet avasivat ovet hienoston piireihin, kuulijoina olivat mm. Espanjan kuningaspari ja Abessinian keisari. Amsterdamin, Haagin, Pariisin, Brüsselin, Zürichin, Madridin, Malagan, Tukholman ja Kööpenhaminan päivälehdissä oli mairittelevia kirjoituksia Suolahdesta ja hänen ”ihmeellisestä instrumentistaan” (eli Efraim Kilpisen rakentamasta kanteleesta). Ja kaukaiseen Suomeen kiiri vuonna 1920 uutisia: suomalainen kanteleensoittaja oli esiintynyt San Sebastianissa Espanjan kuninkaalle ja hoville.  

Kantelematkat jatkuivat kotimaassa. Vuosina 1923–24 ja 1944 painetut ”Olli Suolahden kantele- ja laulu-iltojen” ohjelmat vaikuttavat varsin monipuolisilta. Hänen tiedetään esiintyneen 1930-luvulla myös radiossa. Suolahti levytti kaikkiaan yli 80 äänitystä vuosina 1905–1952. Äänityksistä suurin osa on lauluja kanteleen säestyksellä – kansanlauluja, Oskar Merikantoa ja Suolahden omia sävellyksiä. Mukana on myös lauluja pianosäestyksellä tai pelkästään kanteleella soitettuja kappaleita. Tunnetuin Suolahden sepitteistä, ”Tuku tuku lampaitani” on levytetty lukuisia kertoja ja julkaistu monissa laulukokoelmissa. Olli Suolahti ei koskaan avioitunut, mutta löysi junamatkalta itselleen kasvattipojan, lehtimyyjänä toimineen nokialaisen Olavi Ekosen. Hän kiersi kasvattipoikineen paikkakunnalta toiselle ja piti konsertteja varttuneemmalle väelle ja koululaisille. 

Vuonna 1946 Olli Suolahti julkaisi muistelmateoksensa ”Trubaduurina kaukomailla”, jossa hän kuvaa värikkäitä maailmanmatkojaan. Minkä verran mielikuvitus on kertomuksia siivittänyt, on vaikea arvioida. Suolahti kirjoitti kustantajansa Arvi A. Kariston edustajalle: ”Lähden taas soittomatkoilleni. Jaksan vielä antaa kanteleen kaikua, vaikka lauluääneni jo alkaa heikentyä.” Samana vuonna hän piti Turussa onnistuneen 45-vuotisjuhlakonsertin. Arvosteluissa kiiteltiin suvereenia kanteleen hallintaa. Olli Isidor Suolahden kantele kaikui loppuun saakka. Hän kuoli Vammalassa 4.11.1952 sydänkohtaukseen – ollessaan 67-vuotiaana konserttikiertueellaan. 

Turun Sanomissa 6.11.1952 julkaistussa muistokirjoituksessa todettiin: ”Olli Suolahti saavutti aikoinaan kansainvälisen kuuluisuuden kanteleensoittajana.” Kirjoituksessa kerrattiin hänen laajoja ja menestyksekkäitä konserttikiertueitaan, laajaa kielitaitoaan ja kirjallisia lahjojaan – Suolahti kirjoitti matkakuvausten ja muistelmien lisäksi myös romaanin ”Biskajan kalastajat” (1925).

”Taiteilija Suolahden synnynnäiset lahjat viittasivat pitkälle, mutta alati kiertävänä ja luonteeltaan levottomana miehenä hän ei niitä voinut käyttää läheskään täysin määrin. Hän oli persoonallisuus omaa lajiaan, vaeltava trubaduuri, joka ennen kaikkea kotimaassaan oli hyvin tunnettu.” 

teksti: Anna-Liisa Tenhunen

Kantele 3/2005