C.S. Lewisin rakastettuihin lastenkirjoihin perustuvan elokuvasarjan ensimmäinen osa, Narnian Tarinat: Velho ja Leijona sai ensi-iltansa Suomessa jouluaaton aattona 2005. Puolisen vuotta aiemmin kanneltaja Timo Väänänen sai jännittävän sähköpostin. Elokuvasäveltäjä Harry Gregson-Williams (s. 1961) oli löytänyt kanteleen etsiessään pohjoisten kansojen soittimia, jotka sopisivat elokuvan talvisiin maisemiin.

”Se ensimmäinen yhteydenotto oli jännittävä, kun luki englanninkielistä sähköpostia, että hetkinen onks’ tää nyt totta… vai roskapostia?” kertoo Timo alun ihmetyksestään. Tuo viesti johti puhelinkeskusteluihin, demoihin ja elokuvamusiikin kanteleäänityksiin Inkoon musiikin studiossa Matti Kontion johdolla. Vanhasta kansakoulusta lähetettiin ja vastaanotettiin suuria äänitiedostoja moderniin tapaan internetin ja Atlantin yli Kaliforniaan. 

”Projekti oli oikeastaan mahdollinen vain nykytekniikan avulla. Elokuvaa on kuvattu Uudessa Seelannissa ja leikataan ties missä. Musiikkituotantoyhtiö on Los Angelesissa mutta musiikkia on äänitetty muualla, Lontoossa ainakin. Sieltä tuli materiaalia internetin avulla ja äänityksen pohjatiedostot missä oli orkesterin pohjat kaikki moniraitana erikseen ja apuraidat, kanteleen stemmoja soitettuna syntetisaattorilla. Pääsin kuulemaan koko orkesterin ja äänittämään sinne kanteleen osuudet. Olen jutellut säveltäjän kanssa puhelimessa ja lähettänyt sähköpostia, soittanut hänen musiikkiaan, mutta en ole ikinä tavannut ketään koko projektista. Ja seuraavan kerran törmään siihen, kun menen elokuviin. Ihmeellistä.”

Jotkut kanteleosuudet olivat nuoteilla, joistakin oli vain sanallinen kuvaus tavoitellusta tunnelmasta. ”Äänityksissä kiintoisaa oli erityisesti se, että oli niin isoja vapauksia, improvisointia ja variointia. Koska säveltäjä ei tuntenut soitinta, hän oli kehottanut tekemään ehdotuksia ja muuttamaan tarvittaessa nuotinnettujakin osuuksia kanteleelle sopivaksi. Lähtömateriaali oli siis osin hyvinkin vapaata.”

Tapaaminen lyhtypylvään  alla

Kanteleen pääesiintymiseksi elokuvassa muodostui juonenkin kannalta hyvin merkittävä kohta, missä nuorin tarinan lapsista, Lucy, menee ensimmäisen kerran Narniaan ja tapaa lumisessa metsässä lyhtypylvään alla faunin. ”Koko monen minuutin kohtaukseen on soitettu kantele, itse asiassa viimeistelyä vaille valmiin elokuvakohtauksen päälle, joka tuli videotiedostona Yhdysvalloista,” kertoo Timo. Lopullisessa elokuvassa Timon 21-kielinen soi, kun Lucy tapaa herra Tumnuksen, juttelee faunin kanssa ja päättää lähteä hänen kanssaan teelle. 

Timon lisäksi elokuvan ääniraidalla soittaa kaksi muutakin solistia, viulisti ja puhallinsoittaja. Musiikki on sinfonista maalailua, johon kolme solistia antavat lisämausteita. ”Kanteleen osuus jatkuu konserttikanteleella, joka ei ole niin solistisessa osassa, se enemmänkin värittää kokonaissointia. Samanlaisia pieniä kantelemausteita on sitten muuallakin elokuvassa. Mutta kyllä se kantele tosi hyvältä kuulosti, se oli tosi tunnistettava kantele ja siinä pääkohtauksessa myös hyvin esillä.”

Ahmittuja tarinoita

Narnian tarinat olivat Timolle tuttuja jo entuudestaan, lapsena kirjastosta sattumalta löydettyjä. ”Aloitin jostain kirjasarjan keskeltä ja nehän toimii yksittäinkin. Olin sen perjantaina lainannut ja luin sen siinä viikonlopussa, mikä oli aika huima tahti, kun en ollut niin kauhean nopea lukija. Siinä mainittiin muutama muu sarjan kirja, joten heti ensimmäisen tilaisuuden tullen oli päästävä takaisin kirjastoon, että nämä pitää saada. Luin sen koko sarjan läpi ja se oli mahtavaa, kun niitä oli niin monta kirjaa.”

Myöhemminkin tarinoihin on palattu. ”Luin ne kyllä aikaihmisenä uudestaan,” Timo kertoo, ”koko sarjan. Kyllä niihin uppoutuu, kun se on semmoinen taikamaailma. Siinä eläytyy lasten hämmästykseen ja ainakin lapsena sen ehti itsekin unohtaa, että päähenkilöt on tulleet Narniaan sieltä vaatekaapista. Ja lopussa se oli taas yllätys, että päädytään takaisin tavalliseen maailmaan.”

Tässä tavallisessa maailmassa kihelmöivän jännittävää Timolle oli se, kun pääsi katsomaan elokuvaa. Mietitytti, mitä lopullisessa versiossa on kanteleella ja onko se edes siellä. ”Enhän voinut olla varma, koska elokuvatuotannossa voi aina asiat muuttua. Olisi voinut olla niin, että kanteletta ei ääniraidalla ole vaikka se on äänitetty. Mutta kyllä ne pätkät siellä oli ja vielä lopputeksteissä nimikin…” Siis onnellinen loppu. 

Teksti: Ilari Ikävalko

Kantele 1/2006