Kari Dahlblom innostui kanteleesta kuultuaan sitä radiossa. 1960-luvulla ei kuitenkaan ollut helppoa päästä harrastuksen alkuun ja tarvittiin paljon omatoimisuutta ja innokkutta. Innokkuus johdatti keskisuomalaisen perinteen pariin sekä auttoi löytämään kanteleen kansainvälisyyden.

“Jossakin hamassa lapsuudessani tulin siihen johtopäätökseen radiota kuunneltuani – siis Moskovan radiota – että maailmasta löytyy aivan fantastinen soitin nimeltään kantele”, Kari Dahlblom kertoo alkutaipaleestaan kanteleen kanssa. Into päästä itsekin soittamaan kanteletta oli kova ja Kari meni lähimpään musiikkikauppaan ostamaan kanteletta. “Minuthan suurin piirtein naurettiin pihalle. Eivät he olleet a) kiinnostuneita selvittämään, mistä sellaisen saa ja b) mikä se yleensäkään on. Puhumattakaan saako soitto-oppaita tai muuta materiaalia.” Kanteleen tilanne sai nuoren miehen kirjoittamaan lehteen ja vaatimaan kanteleelle parempaa asemaa.

Kanteleensoitto arvoon

Kari kirjoitti:

”Kaikki alkoi siitä, kun kuulin vuosi sitten Neuvosto-Karjalan valtiollisen kansansoitinyhtyeen Kanteleen soittavan klassista musiikkia kanteleella. Silloin minuun iski kantelekärpänen. Oppisinkohan minäkin soittamaan kanteletta?

Ryntäsin katsomaan koulun musiikkioppikirjaa – vain pari riviä ja pieni valokuva kanteleesta. Petyin. Sainhan tietoa, kun pengoin tietosanakirjoja ja kansantieteellistä julkaisua. Kanteleita on useita eri kokoja alkaen viiskielisestä kromaattiseen suurkanteleeseen asti. Aluksi lainasin naapurini ikivanhan kanteleen. Oli pakko opetella ilman opettajaa koska päteviä opettajia on vain muutamia, jotka kaikki ovat liian kaukana Keski-Suomesta. Tällä hetkelläkään en tiedä muita taidemusiikkiin pohjautuvaa soittotekniikkaa opettavia kanteleensoittajia kuin Tyyne Niikon Lahdesta, Martti Pokelan Helsingistä ja Ilona Porman Oulusta.

Nuottiaineistona suurkanteleelle on saatavana ainoastaan Paul Salmisen tuottama kantelekoulu ja kantelekirja sekä Ulla Katajavuoren kanteleohjelmiston osat I ja II. Vaikka ne sisältävätkin kauniita kansanlauluja ja muutamia taidelauluja erittäin hienoina sovituksina, eivät ne kuitenkaan yksinään pysty täyttämään tämän päivän nuoren vaatimuksia. Kolme vuotta sitten ilmoittauduin Kaustisen kansanmusiikkikursseille. Meitä kanteleensoittajia oli vain kaksi. Miksi niin harva nuori soittaa kanteletta? Toissa kesänä pääsin Tyyne Niikon johtamille kantelekursseille Ilomantsiin. Meitä oli siellä 30 tyttöä ja minä ainoana poikana. Tämä tuntui kuitenkin jo paremmalta!

Miksei kanteletta arvosteta maassamme vaikka se on kansallissoittimemme? Ottakaa kanteleensoitto oppiaineeksi musiikkiopistoihin! Julkaiskaa enemmän monipuolista nuottiaineistoa! Soittakaa radiossa ja televisiossa enemmän kanteletta! Radio voisi myös perustaa kansansoitinorkesterin. Olisi myös aika herättää eloon muutkin vanhat kansansoittimemme, kuten jouhikot ja paimenhuilut.
– Kari Dahlblom, Äänekoski”

Omatoimisesti soiton alkuun

“Meidän naapurissamme oli vanha Saarijärven kantele. Yritin sitä sitten jotenkuten virittää soittokuntoon miten pystyin, omasta päästä. Ryhdyin tietysti soittamaan lyhyeltä sivulta. En edes tiennyt, että muita tapoja on olemassakaan. Punalippu-lehdessähän oli kuva Neuvosto-Karjalan kanteleyhtyeestä ja siinäkin soitettiin lyhyeltä sivulta. En soittanut mitenkään perinteisesti Saarijärven tyyliin vaan ihan vaan näppäillen lyhyeltä sivulta”, Kari kertoo ensimmäisestä soittimestaan. Ohjausta soittamiseen ei ollut helposti saatavilla mutta Jyväskylästä sai apua.

“Lauri Kahilainen oli ainoa tunnettu kanteleensoittaja Jyväskylässä. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen siitä kaikesta opista ja kannustuksesta, mitä sain. Lauri kertoi minulle myös kanteleenrakentajista ja sain hommattua uusia kanteleita.” Karin kotona on nykyäänkin kokoelma monenlaisia kanteleita sekä muita soittimia. Sieltä löytyy myös arkistomateriaalia, jota Kari on vuosien varrella arkistoinut mappeihinsa. Tietoa on mm. keskisuomalaisista kanteleista, lähialueiden kantelesoittimista ja Kantele-yhtyeen historiasta.

“Meikäläiseltä leuat tippu lattialle, kun näin Martti Pokelan soittotavan. Ei voi olla totta! Tuohan soittaa toisinpäin kuin minä! Olin kuunnellut nauhoituksia ja levyjä, mutten ollut nähnyt soittoa koskaan ennen”, kertoo Kari kanteleen kääntämisestä. Oppilaidensa Kari on antanut valita tyylinsä. “Kyllä aina on saanut soittaa lyhyeltä tai pitkältä puolelta, siihen en ole puuttunut. Kun vaan mukavasti soittaa, niin mikäs siinä. Sehän on vain rikkaus, että on monenlaisia soittotapoja ja soittimia.”

Neuvostoliittoon

Kari opetteli soittamaan myös kromaattista itäisen Karjalan kanteletta. ”Nämä ovat kaikki kulkeneet aina rinnakkain, monenlaisia soittimia on tullut soitettua.” Kromaattinen kantele vei kuitenkin huimimpiin kokemuksiin, nimittäin töihin Neuvostoliittoon. ”Olin petroskoilaisen Kantele-yhtyeen Suomen kiertueella tulkkina vuonna 1985 ja vähän niinkuin vitsinä ehdotin, että voisin tulla sinne teille töihin.” Asian etenemistä ei varmaankaan yksinkertaistanut Karin ammatti, sotilas, mutta vierailu saatiin sisällytettyä kulttuurivaihtoon.

”Otin kaksi tavoitetta Petroskoin ajalle 1989-1990. Ensinnäkin tietysti soittaminen, mutta toisena oli kanteleen ja Kantele-yhtyeen historiaan perehtyminen.” Kari vietti pitkiä aikoja arkistoissa kopioiden käsin lehtiartikkeleita, kopiokoneita kun ei ollut. ”Käsin piirtelin valokuvatkin, että miltä ne nyt suurinpiirtein näyttävät. Sitten luimme myös tutkija Irina Semakovan kanssa kasetille arkistomateriaalia. Niitä on tuolla kotiarkistoissa monta kasetillista, suomeksi ja venäjäksi.”

Myös vanhojen soittajien haastattelu oli tärkeää. ”Ensin mentiin Irinan kanssa haastattelemaan venäjäksi ja sitten palasin myöhemmin tekemään saman homman yksin suomeksi. Neuvostoliiton tapaan jutut olivat aika erilaisia eri kielillä!” Stalinin vainoista saivat osansa suomalaiset ja karjalaiset ja se vaikeutti monista asioista puhumista.

Naapurin puutarhan kukka

Suomessa on ollut vaikeaa hyväksyä, että kantele on myös muutakin kuin suomalainen soitin. ”Neuvostoliiton aikaan ei hyväksytty venäläisiä ja balttilaisia soittimia vaikka selvästi on kyse samasta perinteestä ja siellä on esimerkiksi aloitettu koulutus jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Päätä tuli lyötyä seinään monta kertaa, kun yritti kertoa soittimemme laajemmista yhteyksistä. Monet olivat etukäteen päättäneet, että tätä ei hyväksytä, olivatpa tosiasiat mitkä tahansa”, Kari kertoo. ”Kun Neuvostoliitto sitten hajosi niin Balttian maiden soittimet hyväksyttiinkin mutta Venäjä on edelleen monelle kova pala. Minusta se on vaan suuri rikkaus, kun voidaan nähdä, miten ne kukat kukkii napurien puutarhoissa!” 

Viktor Gudkov
s. 1899 Voronež
k. 1942 Frunze
  • Tutustui kanteleeseen Kantalahdessa, jossa näki mm. Andrej (Antti) Hokkasen lautakanteleen ja koverrettuja kanteleita museossa.
  • Kehitti kromaattisen kanteleperheen, soittimet: pikkolo, prima, altto ja basso (ylimmäisessä kuvassa alhaalla, Erik Rautio soittaa). Kielet ovat kahdessa tasossa, c-duurin sävelet ylemmissä kielissä ja kromaattiset alemmissa kielissä. Bassokanteleessa kielet ovat yhdessä tasossa.
  • Perusti kanteleorkestereita mm. vuonna 1936 Karjalan kansantalon kanteleorkesterin, josta tuli valtiollinen laulu- ja tanssiyhtye Kantele vuonna 1942. Kantele toimii yhä Petroskoissa.
  • Gudkovin aikaisia kromaattisia kanteleita on enää muutama jäljellä. Kuvissa Jevdokim Kljuhinin valmistamat prima (vaalea) ja altto (punainen)
  • Itäisen Karjalan kanteleen opetusta annetaan myös Suomen musiikkiopistoissa.
teksti ja kuvat: Timo Väänänen
Kantele 2/2005