Sinikka Langeland

Sinikka Langeland tutustui kanteleeseen suomalaisen äitinsä kautta. Siitä tuli laulun ohella hänen omin instrumenttinsa, jonka kanssa irtoaa niin jazz-, kansan- kuin klassinen musiikkikin. 

Sinikka Langeland syntyi Norjan suomalaismetsien alueelle Karjalasta kotoisin olevan äidin ja norjalaisen isän perheeseen. Sinikka ei oppinut äitinsä kieltä, mutta hänellä oli suomalainen nimi, minkä vuoksi hän joutui jatkuvasti selittämään sukujuuriaan. Samaan aikaan kotiseudun suomensukuisten asukkaiden identiteettiä alettiin tuoda Norjassa esille. Näin myös Sinikan suomalaiset juuret vahvistuivat.

Musiikki kulki Sinikan elämässä mukana lapsesta saakka, mutta kanteleeseen hän tutustui vasta 20-vuotiaana. Sinikan äidin isä oli ollut viulupelimanni ja hänen enonsa oli soittanut kanteletta, josta äiti puhui usein tyttärelleen. Lopulta Sinikka soitti enolleen, joka opasti hänet Tyyne Niikon oppiin Lahteen. Pian Sinikka sai myös oman, ison kanteleen. 

”Menin musiikkiliikkeeseen Turussa ja kysyin, että onko teillä kanteletta. Myyjä sanoi, että on, mutta mistähän se löytyisi… Lopulta hän kaivoi sen takahuoneesta ja minä sain uuden soittimen”,

nauraa Sinikka.

Kantele ja perinne tutuksi

Muutama vuosi kantelehankinnan jälkeen Sinikkaa pyydettiin koulukonserttikiertueelle kanteleineen. Hän halusi kuitenkin parantaa taitojaan ja hakeutui Suomeen Hannu Syrjälahden oppilaaksi. Sen jälkeen hän lähti kolmen kuukauden kiertueelle eri puolille Norjaa. Mukana oli myös avainviulun ja hardangerviulun soittaja.

”He saivat minut innostumaan yhä enemmän kansanmusiikista ja suomalaisista musiikillisista juuristani. Aikaisemmin olin kiinnostunut enemmän moderneista lyriikoista ja jazzista. Lauloin, soitin kitaraa ja tein lauluja.”

Sinikka vieraili suomalaismetsissä elävien ihmisten luona, jotka muistivat suomalaista musiikkia ja tutki vanhoja arkistoja ja äänitteitä Suomessa ja Norjassa. Hän löysi keskiaikaisia balladeja, runolauluja ja loitsuja, joita hän esitti sekä perinteisesti että omaan tyyliinsä sulauttaen. 

”Kanteleella en opetellut perinteisiä tyylejä, vaan käytin soitinta omaan musiikkiini. Etsin kyllä vanhan tyylin soittajia ja tutustuin Arja Kastisen soittoon. Ohjelmistossani on jotain vanhoja sävelmiä, mutta olen sovittanut niitä omalla tyylilläni.”

Takaisin metsiin

Kotoa muutettuaan Sinikka asui Pariisissa ja Oslossa opiskellen kansanmusiikkia ja -tanssia, teatteria sekä musiikkitiedettä. Mutta sitten luontoa rakastava muusikko alkoi kaivata maalle ja muutti kolmikymppisenä takaisin suomalaismetsiin. Siellä hän työskenteli muiden sikäläisestä perinteestä kiinnostuneiden taiteilijoiden kanssa sekä puolipäiväisesti perusteilla olevassa musiikkikoulussa.  

Sinikka myös konsertoi koko ajan. Kiertueet laajenivat ja tekeillä oli levyjä, joten 1990-luvun alkupuolella hän luopui opettajan työstään ja ryhtyi kokopäiväiseksi muusikoksi. Sinikka uppoutui syvälle suomalaiseen perinteeseen, opetteli kalevalaisen runon muodostusta, teki kirjan ja levyjä – kunnes tunsi tarvitsevansa välillä jotain muuta.

”Kun olin tehnyt tätä kymmenen vuotta, olin niin väsynyt, että ajattelin, että en laula enää yhtään runolaulua. Jätin kalevalaisen musiikin rauhaan noin vuodeksi. Sinä aikana se pureutui syvemmälle minuun.”

langeland-2

Koraaleja, jazzia, omia sävellyksiä

Musiikkia Sinikka ei kuitenkaan jättänyt, vaan perehtyi Bachin koraaleihin yhdessä urkurin ja viulistin kanssa. Samalla hän tutustui barokin laulutapaan sekä kiehtovaan ornamentiikkaan. Barokkimusiikkiin Sinikka yhdisti myös vanhoja balladeja ja niiden laulutapaa. 

”1990-luvun puolivälissä kuvioihin tuli mukaan myös jazz, jota olin harrastanut nuoruudessa. Jazzissa on vapautta ja improvisointia, jotka sopivat siihen runouteen, jota haluan laulaa”, kertoo useiden tunnettujen jazzmuusikoiden kanssa konsertoinut ja levyttänyt Sinikka.

Jazzmuusikoiden kanssa Sinikka on tehnyt myös uusimman Starflowers-levynsä. Sillä kuullaan Sinikan omia sävellyksiä norjalaisen, suomalaismetsissä asuneen Hans Børlin runoihin.

”Børlin runojen henki on luonnonmystinen, kuten runolaulunkin, joka on vahvasti kytkeytynyt luontoon ja ihmisiin jo tuhansia vuosia. Tämä panteistinen ajattelutapa kiehtoo minua.”

Äidinmaidossa imetty suomalaisuus istuu Sinikassa muutenkin kuin kalevalaisen perinteen välityksellä.  

”Kun tulen Suomeen, minusta tuntuu kuin tapaisin perheeni. Tunnen oloni täällä kotoisaksi. Ihastelen myös suomalaista taidetta, arkkitehtuuria ja musiikkia. Teidän täytyy olla ylpeitä loistavasti organisoiduista taideopetuksesta!” 

Sinikka Langeland

  • syntyi Kirkenærissa 1961.
  • opiskeli lapsuudessaan ja nuoruudessaan klassista pianoa, kitaraa ja nykykansanlaulua.
  • löysi kanteleen, josta tuli hänen pääsoittimensa laulun ohella, 1981.
  • opiskeli kanteleensoittoa Tyyne Niikon ja Hannu Syrjälahden opastuksella sekä kanteleleireillä 1980-luvun alkupuolella.
  • perehtyi kansanmusiikkiin ja -tanssiin Rumeriken kansanopistossa sekä teatteriin ja luovuuden kehittämiseen Ecole Jacques Lecoq -koulussa Pariisissa 1980-luvulla.
  • opiskeli musiikkitiedettä Oslon yliopistossa ja valmistui sieltä 1992.
  • muutti Svullryaan, suomalaismetsiin 1992.
  • tutki Norjan ja Ruotsin suomalaismetsien musiikkia ja julkaisi sitä muiden muusikoiden kanssa 1990-luvulla.
  • sai Finnskog- ja Varden-palkinnot 1996, Edvard-palkinnon Runoja-levystä 2003 ja Norjalais-suomalaisen kulttuuripalkinnon yhdessä Ove Bergin kanssa 2003.
  • on julkaissut levyt Langt innpå skoga 1994; Har du lyttet til Elvene om natta 1995; Strengen var af røde guld. Middelalderballader fra solør (kirja ja cd) 1997; Lille Rosa. Kjælrlighetsballader 2000; Tirun lirun. Runesongs of the Skogfinns 2001; Runoja. Runesanger frå Finnskogen 2002; Stjerneklang. Norske folketoner och Bachs julekoraler 2002; Påsketona. Folk hymns / J.S.Bach 2004; Kyriekoral. Norwegian folk hymns and Bach chorales 2005; Starflowers 2007; Runoja Karhun emuu. Runesanger frå Finnskogen 2001.

teksti ja kuvat: Arja Kangasniemi

Kantele 2/2008