Kanteletta soitetaan Suomen lisäksi myös Koillis-Euroopassa ja Länsi-Siperiassa. Soitin on monen kansan identiteetin symboli. Suomalaisille soitin on vahvasti suomalainen, mutta niin se on myös esim. udmurteille udmurtialainen. Parhaillaan kerätään yhteen tietoa siitä, mitkä kansat soittavat kanteleita ja millaisia soittimet ja musiikki ovat. Tietoa ei ole kerätty yhteen suomeksi näin laajasti koskaan ennen. Kansallissoittimen esitteleminen myös muiden kansojen soittimena on ensiarvoisen tärkeää, jotta oppisimme tuntemaan omaa soitintamme, historiaamme ja itseämme.

Rauno Nieminen veistää Ontrei Malisen kanteletta Haikolan kylässä Karjalan Tasavallassa. kuva: Timo Väänänen

Soitinrakentaja, opettaja ja muusikko Rauno Nieminen veistää puuta Itä-Karjalan Haikolan kylän kesäyössä ja puhuu rauhallisella äänellä kanteleen valmistukseen tarvittavista välineistä: ”Siinä tarvitaan puuta, puukko, kirves, taltta, pora, vaskilankaa, rautanaulat ja savusauna.” Käsissä valmistuu Ontrei Malisen kanteleen kopio.

Näin alkaa 17-osainen radiosarja kanteleen eri kansoista. Kanteleen kielin -hanke esittelee radiossa ja kirjasarjassa nykypäivän kanteleen elämää. Ensimmäisen kerran kuulin, että kanteletta soittavat muutkin kuin suomalaiset, kun soitin Mikkelin musiikkiopistossa kanteletta Kari Dahlblomin opetuksessa ja hän kertoi kanteleen muista kansoista. Kun sitten aloin opettaa Sibelius-Akatemiassa kanteletieto-nimistä oppiainetta päätin kerätä yhteen tiedot näistä kansoista. Sepä ei ollutkaan helppo tehtävä, sillä usein kanteleesta mainittiin vain, että sitä ”soittavat suomalaiset ja muutamat muut kansat.”

Kanteleen kielin -työryhmä on tehnyt tähän mennessä kenttämatkat Liettuaan, Latviaan, Viroon, Karjalan Tasavaltaan, Udmurtiaan, Tatarstaniin, Tšuvassiaan, Marin Tasavaltaan, Puolaan ja Moskovaan. Tuloksena on huikea määrä aineistoa; valokuvia on n. 11 000, radiotasoisia kenttä-äänityksiä kymmeniä tunteja. Kenttämatkoilla on tavattu monenlaisia, kiinnostavia ihmisiä ja käyty jännittävissä paikoissa; rock-klubeilla, museoissa, kouluissa, kodeissa ja soitinverstaissa. Päämääränä on ollut saada tietoa siitä, miten kantele elää tätä päivää eri kansojen soittimena. Oleellista hankkeessa ei ole ollut pohtia kysymystä siitä, mikä on ja mikä ei ole kantele. Tässä hankkeessa on lähdetty katsomaan kanteletta laajasti, jotta oppisimme tuntemaan soittimia ympärillämme.

Työryhmään kuuluvat musiikin tohtori kanneltaja Timo Väänänen, Suomen kantelemuseon johtaja ja tutkija Kari Dahlblom, toimittaja Leena Häkkinen sekä musiikintuottaja Matti Kontio.

Mielenkiintoista uutta tietoa on tullut vastaan paljon, ehkä tuntemattomin alue on ollut Volgan alueen leukakanteleet, joita nyt on päässyt kuulemaan sekä kaupungeissa että kylissä – ja nähnyt museoissa. Tatarstanin kansallismuseon leukakanteleet hämmästyttivät kevyellä rakenteellaan. Kun nostelin soittimia pöydälle kuvattavaksi, oli kuin ne olisi tehty jostain ihmeaineesta, niin kevyitä kanteleet olivat. Leukakantele on uusi termi, jonka olemme ottaneet käytännön syistä käyttöön Kanteleen kielin -hankkeessa.

Kanteletyypit

Itämeren perinteiset pienkanteleet ovat siipikanteleita. Niissä on siiven muoto ja kieliasettelu yleensä säteittäinen eli kielet eivät etene yhdensuuntaisesti. Kielet ovat perinteisesti vartaassa kiinni ja toisessa päässä on puutapit. Soitin on ollut koverrettu. Näitä soittimia on nykyään käytössä Itämeren alueen kansoilla sekä venäläisillä. Myös suurkanteleissa on siipikanteleita, sillä esim. latvialainen konserttikantele on kehittynyt suoraan perinteisestä pienkanteleesta ja säilyttänyt useita piirteitä siitä.

Lyyrakanteleet ovat oikeastaan siipikanteleita muuten, paitsi että niissä on aukko, kuten lyyrassa. Lyyrakanteleiden soittoperinne katkesi pitkäksi aikaa, mutta nyt niitä jälleen soitetaan, sillä Novgorodista ja Gdanskista löydettyjen soittimien kappaleiden perusteella tehdään lyyrakanteleita. Puolalainen Robert Jaworski teetätti itselleen Gdanskin géşlestä jousella soitettavan version, josta onkin helppo nähdä kanteleen ja jouhikon läheinen yhteys. Yleensä lyyrakanteleita soitetaan kuitekin näppäillen ja sulkutekniikalla.

Kun tapasimme kulttuurihistorian asiantuntija Aaro Söderlundin, hän kertoi valmistautuneensa haastatteluun menemällä Turun kauppahalliin. Hän pyysi ”uhrausta tieteelle” eli suurimman hauenpään, mitä hallista löytyi. Kotonaan hän keitteli päätä ja viritteli siihen sitten kielet. Tämä hauenleukaluinen kantele ei muistuta suomalaista viisikielista siipikanteletta, enemmänkin se muistuttaa Volgan alueen kanteleita. Näin päädyimme haastattelun aikana termiin leukakantele, joka kuvaa soittimen muotoa ja toimii hyvänä parina siipikantele-termille. Leukakanteleen nimi venäjäksi on kypärämäinen kantele. Leukakanteleessa kieliasettelu on symmetrinen.

Kaltiokantele puolestaan kuvaa ”kallellaan olevaa” kieliasettelua, eli sellaista kuin suomalaisessa konserttikanteleessa tai vaikkapa venäläisessä pöytäkanteleessa.  Kieliasettelu ei ole siis symmetrinen vaan toispuoleinen, mutta kielet ovat samansuuntaiset.

Kanteleen asema

Kanteleen tilanne eri kansoilla vaihtelee hyvin paljon. Suomalaisilla, balteilla ja venäläisillä soittimen asema on vakiintunut: koulutusta saa monella eri asteella, soitinrakentajia on, soittimia kehitetään, perinne elää ja sitä tutkitaan ja tunnetaan. Sen sijaan Volgan alueella soittimen perinne on paikoin katkennut täysin ja sitä on elvytetty muutaman vuosikymmenen ajan. Soitinrakentajia ei ole ja monissa paikoin soittimien kunto on aika heikko. Intoa elvyttämiseen kuitenkin on ja nuoria soittajia on runsaasti. Monissa kylissä ei enää soiteta, mutta esimerkiksi Tatarstanista löytyy muutama kylä, joissa perinne elää.

Aivan erityinen asema soittimella on puolalaisilla, joilla soittimen perinnettä itse asiassa ei luultavasti koskaan ole ollutkaan olemassa. Puolan alueelta Gdanskista on löydetty yksi vanhimmista lyyrakantelelöydöistä, mutta se on ajoitettu ajalle ennen kuin puolalaiset ovat tulleet alueelle. Gdanskin géşleä soitetaan kyllä nykyään, mutta hyvin harvinainen se on – ja tuntematon myös.

Kanteleen kielin -kotisivulle tästä.