kielikuvaPaneelikeskustelun satoa, osa 1

(osa 2 tämän artikkelin alla)

Kantele 20+30 -juhlaa vietettiin 13.-16.10.2007 Helsingissä huikeiden konserttien ym. tapahtumien merkeissä. Tunnelma oli juhlallinen ja lukuisat onnellisen iloiset ilmeet konserttien jälkeen kertoivat onnistuneesta festivaalista! Sunnuntain ohjelma käynnistyi paneelikeskustelulla, jossa näkökulmansa aiheesta esittivät säveltäjät Pekka Jalkanen, Tapio Tuomela, Max Savikangas ja Uljas Pulkkis sekä kanteletaiteilijat Ritva Koistinen ja Eva Alkula. Puhetta johti aina niin sanavalmis kanteleen elinkaarta tutkinut ja seurannut Hannu Saha. Esittelen nyt Pekka Jalkasen ja Uljas Pulkkiksen ajatuksia kanteleesta. Samaisten säveltäjien uunituoreet teokset Ektenia ja Laet lauloi saivat kantaesityksensä Kantelesävellyksiä 111-vuoden ajalta –nimisessä konsertissa 13.10. Jutun jatkoa seuraa sitten seuraavassa lehdessä, jotta jääkäähän kuulolle…

Säveltäjä Pekka Jalkanen alusti keskustelua seuraavasti: ”Onnittelut Kanteleliitolle ja kanteleluokalle! Yhteistyö kanssanne on ollut hedelmällistä ja palkitsevaa. Tilauksia on tehty ja sävellyskilpailuja on järjestetty. Nykyään eri tahojen, Kanteleliiton ja yksityisten taiteilijoiden taholta ja julkisen ja yksityisen rahoituksen tuella on syntynyt toistasataa kanteleteosta, sooloteoksia, kamarimusiikkiteoksia, jopa yhdeksän konserttoa. Teoksia on esitetty paljon. Esityksiä on syntynyt tutkintokonserttien ja kilpailujen lisäksi festivaalijärjestäjien toimesta, erityisesti Viitasaaren Musiikin Aika, Tampere Biennale ja Pohjoismaiset Musiikkipäivät ovat olleet aktiivisia. Yksittäiset muusikot ovat vieneet niitä ulkomaille, Eurooppaan, Amerikkaan ja Japaniin. Teoksia on kustannettu ja jonkin verran levytettykin. Kaikki tämä on lisännyt kiinnostusta kanteleelle säveltämiseen. Tyylikirjo on laaja ja vastaa nykymusiikin tämän päivän tilannetta Suomessa: uusklassismia, jälkisarjallisuutta, minimalismia, spektrimusiikkia, soitinteatteria, performansseja, elektroakustisia teoksia ja erilaisia fuusioita. Rajankäyntiä ja lajien sekoittumista on runsaasti myös nykymusiikin ja uuden kansanmusiikin sekä populaarimusiikin välillä. Nyt kanteleesta on tullut osa musiikin koko kenttää. Voidaan jopa nähdä, että suomalaiseen nykymusiikkiin on syntynyt uusi alalaji, uudet kanteleteokset. ”Soittimena soitinten joukossa” -ilmiö on samalla arvostuskysymys. Vaikka on vieläkin säveltäjiä, jotka ”eivät koske kanteleeseen tikullakaan”, enemmistö on sitä mieltä, että kantele ahtaasti nähtynä kansallissoittimena on taakse jäänyttä elämää ja tarttunut soittimeen innovatiivisin ottein, ilman ennakkokäsityksiä.

Kanteleen tulevaisuus näyttää siten hyvältä. Jatkossakin tulee syntymään entistä enemmän uusia teoksia. Niitä tekevät myös muut kuin suomalaiset, kuten nyt jo olemme voineet todeta. Kansainväliset virtaukset ulottuvat varmasti jatkossakin kanteleeseen. Mutta voisiko myös kantele olla se, josta innovaatiot lähtisivät laajemminkin liikkeelle, voisiko kanteleen kautta syntyä uusi kappale tulevaisuuden musiikin historiaan? Kantele viisikielisistä konsertti- ja sähkökanteleisiin on puhtaasti suomalainen ja itämerensuomalainen ilmiö, kulttuuria ja traditiota, jota ei ole sellaisena missään muualla maailmassa. Sen ydin on ”hiljainen haltioituminen”, muinaismusiikin ja -soitinten staattinen ja syvälle käyvä estetiikka, joka perustuu niin soittimellisuuteen kuin sointiin sekä niukkaan materiaaliin, josta kasvaa kaikki tarpeellinen. Tämän musiikkikäsityksen säilyminen oli kanteleen osalta Suomessa hiuskarvan varassa. Kunnia sen pelastamisesta kuuluu ennen kaikkea A.O. Väisäselle ja Martti Pokelalle. Ammattikansanmuusikot, kuten viisikielisen tohtori Arja Kastinen ja Brelo-yhtyeen muusikot, ovat nykyisin tyylin taitavimmat vaalijat. Heidän työmenetelmänsä on improvisaatio, jonka avulla perinneaineistoa työstetään sekä perinteen mukaisesti että sitä uudistaen. 

Myös nuottisäveltäjillä on hiljaisen haltioitumisen parissa omat mahdollisuutensa. Tässä voisi viitata Béla Bartókin esittämään kolmijakoon, jonka luokat ovat 1) sovitus 2) tyylitelmä ja 3) ilmapiiri. Ensimmäinen laji ei ole enää tätä päivää, se kuuluu kansallisromantiikan kaudelle ja hyvä niin. Tyylitelmä tarkoittaa etäännyttämisen ajatusta. Siinä säveltäjä toteaa nöyrästi oman ulkopuolisuutensa kulttuuriin, jota hän haluaa soveltaa – sovellutuksen voima perustuu juuri kahden kulttuurin, modernin ja arkaaisen, väliseen jännitteeseen. Näin on esimerkiksi Juhani Nuorvalan teoksessa Kolme impromptua, missä lähtökohtana on yläsävelsarja ja sen tarttumat arkaaisoivaan melodiikkaan, rytmiin ja sointiin. Omat teokseni ovat olleet yrityksiä siirtää viisikielisen modaalinen ja vähäsävelinen maailma kulloinkin käytettävissä olevan kokoonpanoon, usein sointikentäksi tyyliteltynä. Bartókin kolmas ja korkein kategoria, ilmapiiri, edellyttää ratkaisua, missä konkreettisia sovellettavia aineksia ei välttämättä enää ole. On vain tyylitelmiä ja vihjeitä, joiden avulla on tarkoitus tavoittaa kansamusiikin henki. Ja se löytyy silloin, kun säveltäjä alkaa suodattaa jotain kanteleesta löytämäänsä vanhaa ja ainutlaatuista oman aikansa ja yksilöllisen sävelkielensä läpi, koko ajan kanteleen hiljaista haltioitumista kuunnellen.

Näillä kahdella tavalla lienee tulevaisuudessakin mahdollista edetä arkaaisen kautta moderniin. Innovaation alkuun panija on nyt itämerensuomalaisen ikivanhan paikalliskulttuurin edustaja, ei Euroopan musiikkikeskusten tyyliauktoriteetti. Kun vanha on etäännytetyssä tilassa uuden kanssa tai suodattunut sen läpi, ei kyse ole enää tunkkaisesta ja ahtaasta nationalismista. Myös paikallisuus on näennäistä ja toiselta puoleltaan globaalia: arkaaisellakin alueella ainekset ovat usein sekä kansainvälisiä että yhteisiä – kanteleenkin juuret vievät Karjalan ja Itämeren läpi Venäjälle, Bysanttiin, Antiikkiin ja vieläkin syvemmäs, ihmiskunnan yhteisten arkkityyppien alueelle.”

Ihastuttavasta Ekteniasta Pekka kirjoittaa seuraavasti: ”Ektenia neljälle kanteleelle rakentuu kahdesta erilaisesta aiheesta ja tunnelmasta. Melkein koko ajan pauhaavat matalat kellot, mahtavasti ja lakkaamatta. Niiden päällä soi kirkkaiden huiluäänten enkelparvi, joka hyrisee hiljaista kirkkoveisua: …pomilui nas… Siitä teoksen nimi, joka tarkoittaa ortodoksisen vigilian verkkaista ja mietiskelevää osaa. Kanteleliiton tilaama teos on omistettu Ritva Koistiselle.”

Uljas Pulkkiksen Laet lauloi kanteleelle ja huilulle kantaesitettiin samassa konsertissa. Tässä säveltäjän esittely teoksesta: ”Kanteleesta tulee vahvasti mieleen Kalevala, josta olen viime vuosina ollut kasvavassa määrin kiinnostunut. Kun Väinämöinen soitti kanteletta, niin mm. ”katot kajahtelivat, ikkunat iloitsi ja laet lauloi”. Kanteleen hennon äänen huomioon ottaen tämä ei ollut fysikaalinen ilmiö, vaan soitossa oli taikaa. Vastaavanlaista luontoa järisyttävää musisointia on hankala lähteä haastamaan, mutta Kalevalan antama mielikuva inspiroi säveltämään hiljaisena pidetylle soittimelle suureleisempää musiikkia. Teos Laet lauloi sisältää pienen kertosäkeen, jonka eri parametrejä varioimalla musiikki lähtee virtaamaan. Edelliseen mielikuvaan viitaten ajattelen kertosäkeen olevan hymni, jota Väinämönen soitteli ja josta leviää kaiut ympäriinsä. Kalevalan kertomuksen mukaan ajattelin näiden kaikujen olevan mielenkiintoisempia ja järisyttävämpiä kuin itse soitto. Siksi hymni on rytmisestikin hyvin pelkistetty, keskussäveleen nojautuva kansanmusiikkimainen melodia. Kaiut taas ovat sekä polyrytmisiä, että rekisteriltään ja tekstuuriltaan monipuolisempia. Hymni kuullaan teoksessa kolme kertaa: alussa, keskellä ja lopussa. Hymnin esiintymien mukaan teoksen voi jakaa kahteen variaatiosykliin, viimeinen esiintymä päättää teoksen.”

Mutta entä millainen oli ensikertaa kanteleelle säveltäneen Pulkkiksen ensikohtaaminen soittimen kanssa?

”Kansallissoittimena kantele on suomalaiselle säveltäjälle erityisasemassa. Kansallissoittimelle kuuluu säveltää ja kanteleen tunnettuutta tulee myös suomalaisen säveltäjän parhaansa mukaan edistää. Muistan taannoin Japanissa järjestetyillä nykymusiikkifestivaaleilla olleen jopa kaksi konserttia, joissa keskityttiin japanilaisten kansallissoitinten sävellyksiin. Soittimina olivat lähinnä sho ja koto, joista koto muistuttaa kovasti kannelta. Japanilaiset säveltäjät tuntuivat suhtautuvan omiin kansallissoittimiinsa suurella hartaudella ja kunnioittavasti. Lähes jokaisella japanilaisella säveltäjällä oli useita teoksia oman kansansa soittimille.

Suomalaisena säveltäjänä suhtaudun itsekin toki kunnioittavasti kanteleeseen, mutta asiaan paneutuminen on jäänyt toistaiseksi vähäiseksi; kanteleelle olen säveltänyt vain yhden teoksen, joka soitettiin eilisessä konsertissa. Ilmiö on myös laajempi: Japanin esimerkkiin viitaten, tuntuisi oudolta jos esimerkiksi Musica Nova -festivaaleilla olisi kaksi konsertillista vain kanteleteoksia, vaikka kansallissoittimelle sellainen olisi luontevaa.

Sibelius-Akatemian sävellyskoulutuksessa kanteleeseen viitattiin omana opiskeluaikanani etnoperäisenä erikoissoittimena ja erikoissoittimeksi sen säveltäjänä itsekin miellän. Toisin sanoen kanteleelle säveltämistä täytyy itselleen perustella enemmän, kuin säveltämistä esimerkiksi viululle, pianolle tai huilulle. Kantelesävellys on säveltäjältä kannanotto, jolla tuodaan esiin suhde omiin kansallisiin juuriin, tai ulkosuomalaisella suhde suomalaiseen kulttuuriin. Kanteleen takana kummittelee aina Kalevala, vaikka nykyisellä soittimella ei lienekään enempää yhteistä Kalevalan kanteleeseen, kuin ruokopillillä poikkihuiluun.

Soittimena kanteleen virityslogiikka on yhteinen harpun kanssa, mutta en silti miellä kanteletta harpun sukulaiseksi. Harpulle on läheinen sukulainen piano ja sitä kautta pianon rinnastaminen kanteleeseen tuntuu kaukaiselta. Eurooppalaisen konserttitradition tunnetummista soittimista kantele vertautuukin mielessäni lähimmäksi kitaraan. Molemmissa soittimissa on hento ääni ja soittaja tuottaa äänen kieliltä itse ilman ulkoisia apuvälineitä, kuten jousta tai vasarakoneistoa. Yhteistä on myös se, että molempia tavataan sähköisesti vahvistaa konsertissa.

Kanteleen suurin puute onkin säveltäjän kannalta sen hento sointi. Orkesterisoitinten kehitys on jatkuvasti johtanut kohti voimakkaampaa ja täyteläisempää klangia soitinten fyysisten rajojen puitteissa. Tästä sain itse esimerkin kanteleteokseni ensimmäisissä harjoituksissa: jopa huilun matalin rekisteri oli tarpeeksi voimakas peittämään kanteleen alleen, vaikka orkesterille kirjoitettaessa matalat huilut ovat melkein hiljaisinta ääntä, mitä orkesterista ulos saa. Kanteleesta on tuskin tarkoituksenmukaista tehdä konserttiflyygelin kokoista ja kiristää kieliä tuhansien kilojen voimalla, jotta sen sointivoimakkuus vastaisi orkesterisoittimia. Hentosointisena kannel pakottaa kuuntelemaan ääntä tarkemmin ja kuulemaan siitä sellaisia vivahteita, jotka jäävät kovaäänisissä soittimissa huomaamatta.

Säveltäjän kannalta yksi mielenkiintoisimmista kanteleen ominaisuuksista ovat glissandot, joita esimerkiksi harpun mekanismi ei salli ilman hälyääniä. Virityskoneisto muutenkin tarjoaa mukavaa päänvaivaa sävellystyöhön. Diatonisuutta vastaan taistelu synnyttää tarpeellista kitkaa, jotta sävellystyö ei muistuttaisi kromaattisille instrumenteille säveltämistä. Tämän kitkan seurauksena kanteleelle tulee sävellettyä sellaistakin musiikkia jota pianolle ei tulisi kirjoitettua. Toisin sanoen kanteleen koneisto laajentaa säveltäjän sävelmaailmaa, tai Stravinskyn sanoin: ”Mitä enemmän säveltäjää rajoitetaan, sen helpompi on säveltää.” 

Lähteet:

  • Kantele säveltäjän näkökulmasta -paneelikeskustelu Sibelius-Akatemialla 14.10.2007
  • Pekka Jalkasen ja Uljas Pulkkiksen alustukset paneelikeskustelua varten
  • Kantelesävellyksiä 111-vuoden ajalta -konsertin käsiohjelma

teksti: Eva Alkula

Kantele 4/2007

Kantele säveltäjän näkökulmasta

Paneelikeskustelun satoa, osa 2

Kirjoitelman jatko-osassa esitellään 14.10.2007 pidetyn paneelikeskustelun sisältöä, säveltäjien ajatuksia kanteleesta. Puheenvuorossa ovat säveltäjät Tapio Tuomela ja Max Savikangas. 

Hiljainen haltioituminen

Psykoanalyytikko Wilfred Bion kutsuu ihmisen tietämisen halun kohdetta origoksi. Totuutta voisi kutsua näkökulmaksi tähän kohteeseen, joka on tietoisen ajattelemisen ulkopuolella. Tässä on minusta paljon sitä, mitä muusikko tavoittelee: jotakin jota ei voi sanoiksi pukea – tai jos sen artikuloi niin se latistuu ja lakkaa olemasta. Tavoite on vain yhteys jonnekin, jonka olemassaolon lähinnä aavistaa. Mutta siihen pitää uskoa. (Jos olen oikein ymmärtänyt, ero teologiseen uskomiseen on siinä että tämä absoluutti ei ole yksi, kiinteä tai pysyvä.) 

Tämä musiikin väylämäinen tai välittävä luonne tuntuu minusta koko ajan konkreettisemmalta asialta; se että musiikin kuuntelun mutta etenkin soittamisen avulla voidaan luoda yhteys ulos itsestä tai saada kokemus jostakin toisaalta on yhä tärkeämpää. Tämä tietoisuutta ja tunnetta välittävä ominaisuus on varmaan monelle musiikin rakastajalle se keskeinen asia, joka pakottaa yhä uudestaan altistumaan  toiseuden kokemukseen tai regressioon. Muisti on aistimuksellista: kun saadaan aistielämys, voi jäädä muistijälki. 

Itsensä unohtaminen soittaessa tai säveltäessä vaatii tietysti suorittavan tapahtuman yläpuolella oloa, pitkällisen harjoituksen ja kokemuksen tuomaa teknillistä varmuutta, joka antaa tilaa intuitiolle. Ritva Koistiselta kuulin viime viikolla sen Eero Rechardtin ajatuksen, että sensomotorinen elämys voi toimia välittäjänä – ilmeisesti juuri tuohon origoon – sanotaan vaikka luovan tai taiteellisen toiminnan tavoiteltuun ideaan. Moni tuntemani soittaja on puhunut soittamisen fyysisen puolen tuottamasta nautinnosta, mutta olen aiemmin käsittänyt asian liian ahtaasti urheilullisena suoritteisuutena, siis nautintona siitä että ”saa menemään” jonkun kappaleen tai vaikean paikan.

Kun ajatellaan kanteleen soiton kosketuksen herkkyyttä ja äänen sävyjen monipuolista, mutta haurasta ajattomuutta, voin hyvin kuvitella, että juuri kantele voisi toimia välittäjänä jonnekin, josta meillä on vain aavistus. Pekka Jalkanen on puhunut ”hiljaisesta haltioitumisesta”. Ei voi olla sattumaa, että juuri kanteleen sukuiset tai kielisoittimet ovat olleet välittämässä kansanperinnettä kaukaa menneisyydestä tähän päivään asti eri maissa.

Tältä suunnalta löytyvät varmaan nykysäveltäjänkin kiinnostuksen motiivit kanteletta kohtaan. Säveltäminen on – ainakin meillä uutuususkon kannattajilla, kovin tietoista toimintaa, jossa tekniikalla on väistämättä tärkeä rooli siinä vaiheessa kun joku tavoiteltu idea yritetään vangita paperille.

Ehkäpä kanteleen kosketuksen välittömyys tarjoaa soittajalle väylän Bionin ”origoon” ja sen äänen ajaton olemus säveltäjälle mahdollisuuden unohtaa tietoinen minänsä edes hetkeksi. Kun itsensä unohtaa, voi ehkä syntyä uudenlainen ajatus. Se ikäänkuin ilmaantuu, se on ollut siellä jossakin odottamassa”. -Tapio Tuomela

Tapio Tuomela aloitti tutustumisen kanteleeseen kirjoittaessaan teoksen ”Kangastus” (1997) harpulle ja kanteleelle. Myöhemmin hän muokkasi teoksesta version kahdelle kanteleelle. Muita Tuomelan kanteleteoksia ovat sooloteos ”Kuura” (2001) sekä kamarimusiikkiteos ”Lemmin loitsu” (2000). Oopperassa ”Äidit ja tyttäret” (1999) Tuomela käytti kantele-sampleja osana orkestrointia.

Liverrys, viserrys vai vikinä?

Olen säveltänyt tähän mennessä vain yhden kantelesävellyksen, nimeltään Geeniparanneltu Väinämöinen laulaa kyborgi-Joukahaisen lumeavaruuden mustaan aukkoon (2006), joten en ryhdy tässä mestaroimaan yleiskatsauksilla. Kerron sen sijaan muutaman hajamietteen.

Mainitussa sävellyksessäni kanteleelle ja live-elektroniikalle, kahdelle harmonikalle ja jousikvintetille halusin futurologisoida konserttikanteleen sointia live-elektroniikan keinoin. Kanteleensoittaja Eija Kankaanrannalla on sisäänrakennetuilla piezomikrofoneilla varustettu konserttikantele, jonka äänen muokkaus osoittautui erittäin hedelmälliseksi. Mikrofoneista tuleva suora sointi oli yllättävän hyvä vahvistettuna ja signaali oli terve, joten siihen oli helppo tarttua efektilaitteella. Teimme sävellysprosessin aikana yhteistyötä Eijan kanssa, mikä oli minulle säveltäjänä ratkaisevan tärkeää. Hyödynsin sävellyksessäni seuraavia VOX TonelabSE-kitaraefektilaitteelle ohjelmoimiani prosessointeja: särö, stereoviive, kaiku, vaiheistin, Echo Plus (eräänlainen pedaaliohjattava, kumuloituvasti kieppuva ja kiihtyvä delay), kehämodulaatio ja puhemodulaatio. Eijan tehtävä esityksessä oli sitten kanteleensoiton aikana trampata efektilaitteen kytkimiä ja pedaaleja, asia joka ei sujunut tuosta vaan, vaan jota piti harjoitella.

Akustisen konserttikanteleen vahvistaminen ja muokkaus onnistui varsin hyvin. Ainoa varsinainen ongelma oli kierto, kun äänenpaineet olivat esim. särösoinnissa vähän suurempia. Tämä on tuttua myös jousisoittimien vahvistuksesta. Kierto-ongelman saa poistettua ottamalla käyttöön täysin sähköinen konserttikantelemalli (rak. Koistinen). En ole tähän soittimeen itse vielä päässyt perehtymään muuten kuin konsertissa kuuntelemalla, mutta olen vakuuttunut siitä, että sähkökanteleen käyttäminen elektroakustisessa musiikissa olisi mitä antoisinta. Näitä soittimia alkaa jo muutamilla soittajilla Suomessa olla käytössään. Sen sijaan jos tarvitaan vahvistettua akustisen konserttikanteleen sointia ilman mitään prosessointeja, en suosittelisi sähkökanteleen käyttöä soinnillisista syistä. Koska sähkökanteleessa ei ole kaikukoppaa, puuttuu siitä akustisen kanteleen ainutlaatuisen ilmava sointi, sähkökanteleen suora sointi lähestyy jossain määrin sähkökitaran suoraa sointia. Mutta mielestäni sähkökanteleen sointi pitääkin luoda nimenomaan elektroniikan keinoin, sähkökitaran tapaan. Jatkaakseni analogiaa: kuten akustista kitaraa ja sähkökitaraa, ei akustista konserttikanteletta ja sähköistä konserttikantelettakaan pidä ajatella toistensa kilpailijoina vaan täydentäjinä.

Akustisen konserttikanteleen vahvistaminen optimaalisella tavalla on mielenkiintoinen haaste. Usein nimittäin kamarimusiikkikontekstissa päädytään kanteleen vahvistamiseen. Hiljaisuudestaan huolimatta kanteleen soinnissa on ilmeisesti erittäin rikas ja korkealle ulottuva spektri, vähän cembalon tapaan helähtävä, jonka vahvistaminen ilman että jotain olennaista menetetään ei ole helppoa. Kaikki äänentoiston osatekijät vaikuttavat soinnin laatuun – mikrofonin tyyppi ja laatu, sen sijoittelu, äänisignaalin vahvistus ja toisto kaiuttimella. Spektrianalyysi voisi olla tässä kehitystyössä avuksi.

Kanteleen sointikirjo on valtava, mikä kaltaistani nykysäveltäjää tietysti kiinnostaa. Kaikki kielet ovat puhtaina esillä soittajalle, kuin tarjottimella, ja erilaisia kosketuksen tapoja ja soittotapoja on lukematon määrä. Lisäksi voidaan hyödyntää live-elektroniikkaa, jolloin mahdollisuuksien määrä vielä tästä suorastaan räjähtää. Miten lähestyä tätä sointiavaruutta? Yksi tapa olisi hyödyntää suomen kielen äänisanoja. Suomen kieleen on nimittäin talletettu tietoa äänestä äänisanojen muodossa, joita on kielessämme n. 600 kpl (lähde: Suomen kielen perussanakirja cd-rom, julk. Edita). Teinkin tätä alustusta varten nopean siivilöinnin äänisanoista suhteessa kanteleeseen ja listasin ne äänisanat, jotka mielestäni jotenkin liittyvät kanteleen sointiin.

  • hankaus
  • havina
  • helinä
  • helkyntä
  • helkähdys
  • helähdys
  • henkäys
  • hisahdus
  • horaus
  • huhuilu
  • humaus
  • humina
  • huraus
  • hurina
  • häly
  • inahdus
  • jorina
  • jumputus
  • jurnutus
  • jylinä
  • jyminä
  • jyrinä
  • jyske
  • kahahdus
  • kajahdus
  • kakofonia
  • kalke
  • karahdus
  • kehräys
  • kiekaisu
  • kihahdus
  • kilahdus
  • kimitys
  • kirahdus
  • kirskahdus
  • kitinä
  • kohahdus
  • kolahdus
  • kolkutus
  • kopsahdus
  • korahdus
  • korina
  • kujerrus
  • kumaus
  • kumina
  • kurina
  • kähähdys
  • kärinä
  • liplatus
  • lirahdus
  • liverrys
  • loksahdus
  • lonksahdus
  • lonkutus
  • lorina
  • louskaus
  • lumpsahdus
  • luraus
  • läimäys
  • läpse
  • maiskaus
  • marina
  • maukuna
  • murahdus
  • määintä
  • mökellys
  • mörinä
  • nahina
  • naksahdus
  • nakutus
  • napaus
  • napsahdus
  • naputus
  • narskahdus
  • naukaisu
  • niksahdus
  • nirskaus
  • nitinä
  • pihaus
  • piipitys
  • pimahdus
  • pimputus
  • piraus
  • pirinä
  • plumpsahdus
  • poreilu
  • porina
  • prutkutus
  • puksaus
  • puksutus
  • puhallus
  • pulina
  • pulppuilu
  • puuskahdus
  • pyrskähdys
  • pärinä
  • pörinä
  • raakunta
  • raapaisu
  • raavinta
  • rahina
  • raksahdus
  • rapina
  • ratina
  • ravahdus
  • rimpaus
  • ripinä
  • risahdus
  • rohina
  • romina
  • ropina
  • ropse
  • rouske
  • rusahdus
  • rutina
  • rymähdys
  • räike
  • räiskähdys
  • räminä
  • räpse
  • rätinä
  • röhinä
  • röhkäisy
  • röhäys
  • sihahdus
  • sirahdus
  • siritys
  • solina
  • sorina
  • suihkaus
  • supatus
  • surahdus
  • sähinä
  • sälähdys
  • särinä
  • taonta
  • tirinä
  • tirskutus
  • tohina
  • tuhahdus
  • tyrskähdys
  • tyyttäys
  • tärskäys
  • töminä
  • uikahdus
  • uikutus
  • ujellus
  • ulahdus
  • ulina
  • ulvahdus
  • ulvonta
  • urahdus
  • urina
  • valitus
  • vihellys
  • vikinä
  • vingahdus
  • vinku
  • viserrys
  • viuhahdus
  • vongahdus
  • väpätys
  • yninä
  • ynähdys
  • ärinä
  • äyskintä
  • äyskäys
  • ölähdys
  • örähdys

Olen kuullut, että Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla on kerättynä suuri määrä tietoa kanteleen perinnesoittotavoista. Välttääksemme säveltäjinä nuo kauhistuttavat päälleliimatut efektit ja löytääksemme mahdollisen soittimellisen ja efektiivisen kirjoitustavan musiikillemme, millaista se sitten onkin, kannattaisi meidän mielestämme perehtyä myös kanteleen perinnesoittotapoihin ja yrittää soveltaa niitä. Näin saisimme lisäksi kannateltua arvokasta kulttuuriperintöä. Jotkin eilen kuulemistamme säveltäjistä olivatkin ansiokkaasti jo tällaista työtä tehneet. Minulla on sellainen kutina, että tältä suunnalta voisi löytyä vielä paljon.

Kantele ei soittimena ole täysin vakiintunut, mikä on säveltäjän kannalta kiinnostavaa. On 5-, 7-, 12-, 15-, jne. kielisiä kanteleita ja useita eri viritystapoja. 38-kielinen kromaattisella sävelvaihtovivustolla varustettu konserttikantele on toki nykyään se taidemuusiikin virallinen kantele, mutta eihän pelkästään sitä ole pakko rajoittua käyttämään. Uskon lisäksi, että olisi mahdollista rakentaa konserttikanteleen pohjalta mikrointervallikantele, esimerkiksi 1/8-sävelaskelpykälöidyllä vivustolla varustettu. Tällaisessa mallissa voisi olla master-kampi, jolla soittimen voisi asettaa joko kromaattiseen moodiin tai mikrointervallimoodiin. Jotkut säveltäjät saattaisivat olla tällaisesta soittimesta hyvinkin kiinnostuneita.

Mikä kanteleessa sitten ei kiinnosta minua säveltäjänä? Mielikuva neidosta kansallispuvussa soittamassa koivikossa kannelta. Tällainen asetelma joutaa museoon tai historialliseen kuvaelmaan. Tai flegmaattinen nyhertäminen. Vaikka kanteleen ääni on varsin hiljainen verrattuna orkesterisoittimiin, pitäisi kanteleensoiton aina olla sitäkin energisempää ja ilmaisuvoimaisempaa!” –Max Savikangas

Paneelikeskusteluun osallistuivat myös Sibelius-Akatemian kanteleensoiton lehtori Ritva Koistinen sekä tämän koulutuksen hedelmä, kantelemuusikko Eva Alkula. Puhuttavaa olisi riittänyt vielä paljon pidempäänkin. Tässä lopuksi keskustelusta kiteytynyt viesti: Kanteleen sointimaailma kiehtoo monia säveltäjiä, mutta tietoa soittotekniikasta tai tavasta, miten soittimelle kirjoitetaan on toistaiseksi melko huonosti saatavilla. Tilanteeseen on onneksi tulossa muutosta! Uusille sävellyksille on edelleen tilausta, etenkin peruskurssitasoista materiaalia tarvitaan. Esimerkiksi yhteistyöprojektit säveltäjien ja musiikkiopistojen kanssa voisivat olla yksi hedelmällinen keino edesauttaa edellämainittuja asioita. 

Lähteet:

  • Kantele säveltäjän näkökulmasta – paneelikeskustelu Sibelius-Akatemialla 14.10.2007 
  • Tapio Tuomelan ja Max Savikankaan alustukset paneelikeskustelua varten
  • www.fimic.fi

teksti: Eva Alkula

Kantele 1/2008