Se lähti siitä, kun oltiin Anttu Koistisen keikalla paikallisella urheilutalolla. Kantele rokkasi. Stairway to heaven. Pieni poika ja keskikokoinen kantele ja älyttömän pieni iPod taustabändinä. Kuulosti ihan järjettömän hyvältä. Groove oli kohdillaan.

Meidän kuopus oli yksitoista ja halusi kanssa soittamaan.


Siinä meidän kulmilla aloitti Jamkids-ryhmä. Minua ei tarvinnut houkutella ollenkaan. Päin vastoin, taisin itse salaa vähän vokotella kuopusta soittohommiin.

Päätettiin mennä kokeilemaan, miltä meno maistuu. Ja hyvältähän se jamiryhmässä maistui. Varsinkin kun soittotunnilla ei pelkästään soitettu vaan leikittiin myös hippaa. Ei rypyn häivähdystäkään kenenkään otsalla.

Ensi alkuun soittimen sai lainaksi, mutta aika pian meillä ruvettiin hieromaan kantelekauppoja. Koistiselta se sitten tilattiin Rääkkylästä, musta ja kiiltävä. Sen nimittäin piti olla musta. Alkava soittaja oli tyyliniekka.

Mustia ei ollut varastossa muuta kuin mikitettyjä versioita, joten pikku tinkimisen jälkeen meille tilattiin tarpeettoman hyvin varustettu kantele, jolla voisi heittää vaikka stadionkeikan. Kun vain osaisi soittaa.

Olen ollut aina sitä mieltä, että soittimissa kannattaa sijoittaa niin hyvään kuin suinkin on varaa. Ne on sitten tarpeen tullen myös helpompi realisoida kuin rimpulat. Siksi kestin sen kirpaisun.

Ihan parasta Koistisen kanteleessa on kuitenkin remmi. Ainakin yksitoistavuotiaan aloittelijan mielestä. Sellaisella kanteleella voi soittaa paitsi niin, että se kuulostaa hyvältä, myös niin että se näyttää hyvältä.

Ei siinä kauan mennyt, kun kolmen soinnun rokki alkoi soida meilläkin. Peilin edessä. Plektralla. CCR:n Down on the Corner.
Kuopuksesta ei tullut kummoistakaan kanteleensoittajaa, ainakaan vielä. Treenit olivat vähän huonona iltana, eikä kärsivällisyys riittänyt ihan aina. Jamkids-ryhmä jäi yhden lukuvuoden jälkeen. Nyt kiiltomaalattu stadionkannel on pitkäaikaisessa lainassa serkkutytöllä.

Ehkä kuopus palaa kanteleen pariin nelikymppisenä, kuten isänsä oman musiikkiharrastuksensa kanssa. Hukkaan ei ole mennyt yksikään sointu.

Jaakko Heinimäki