Juha Kuorttinen vanhan Lappeenrannan linnoituksen päällä, Viipurin portin yläpuolella. Idean portista sai Eero Somerkoski, Kuorttisen ensimmäinen kanteleopettaja, joka toi karjalaisuutta Lappeenrantaan. kuva: Arja Kangasniemi

Juha Kuorttinen vanhan Lappeenrannan linnoituksen päällä, Viipurin portin yläpuolella. Idean portista sai Eero Somerkoski, Kuorttisen ensimmäinen kanteleopettaja, joka toi karjalaisuutta Lappeenrantaan. kuva: Arja Kangasniemi

Juha Kuorttisella on verissä sekä kanteleensoitto että tarinaniskentä. Kun Kuorttinen on keikalla, yleisö kuulee musiikin lisäksi kertomuksia kappaleiden taustalta. Juttua riittää myös soittokumppaneista, musiikkinäkemyksistä, kanteleista…

Juha Kuorttisen tarina alkaa isukasta, Pauli Kuorttisesta, jolta hän peri soittointonsa. Isä ja hänen Pentti-veljensä soittivat kannelta lyhyeltä sivulta ja Pentti myös rakensi kanteleita. Hän ei kuitenkaan ehtinyt rakentaa kanteletta veljelleen ennen kuin muutti yläilmoihin vuonna 1967.

”Sitten isukka tapasi torilla Somerkosken Eeron, joka oli viipurilainen kanteleensoittaja. Isä kysyi Eerolta, että voisit sie hommata kanteleen ja syksyllä Eero toi sen. En mie muuta neuvoo saanu soittamiseen kuin Eero soitti meille vanhaa viipurilaista laulua ja sano: ’Kyl se korva sannoo, miten se männöö’. Siitä se läksi liikenteeseen.”

Kipinöitä kantelekavereilta

Vähitellen Lappeenrannan seudulta alkoi löytyä muitakin kanteleensoittajia. Somerkosken Eeron oppia imi myös Matti Heimovaara, joka pisti alulle Lappeenrannan kanteleyhtyeen.

”1970-luvun alussa Sopasen Hannu tuli Lappeenrantaan ja me ruvettiin soittamaan yhessä eteläkarjalaisia pelimannisävelmiä. Siinä oli Matin ja miun lisäksi muun muassa Rämön Pentin vaimo Sirkku, Hannisen Mika, Paljakan Kaisu, Reposen Heikki, Kuntun Elina, Aallon Mari, Jäppisen Anja ja Karhumäen Anne”, Kuorttinen muistelee.

1970–1980-lukujen vaihteessa Lappeenrannan kanteleyhtye supistui, kun osa soittajista muutti pois kotiseudulta. Jäljelle jäivät Matti Heimovaara, Mika Hanninen, Anja Jäppinen ja Heikki Reponen.

”Poikien kanssa soitetaan edelleen syntymäpäivillä, hautajaisissa, kirkko- ja museokonserteissa ja muissa tilaisuuksissa. Mikan kanssa meillä on Willimiehet-duo, joka perustettiin viisi vuotta sitten. Kaisu on myös soittokuvioissa mukana, vaikka asuu Helsingissä. Hän on Willimiesten taiteellinen johtaja, sovittaa musiikkia duolle ja soittaakin välillä meidän kanssa. Kaisulla on näkemys siitä, miten perinpuolin kappale sovitetaan. Hän tuntee meijät ja mitä me osataan soittaa.”

Juha Kuorttisen soiton herkkä kosketus ja tulkinta ovat tulosta pitkäaikaisesta työstä, jossa soittokavereilla on sormensa pelissä. Kun jokin kappale kertoo hänelle jotain uutta, se on opeteltava.

”Minua kiehtoo se, mistä kunkin soittajan oma saundi tulee, kun ei sitä oo kirjotettu mihinkään. Se vaan rupee tulemaan kuin tyhjästä, kun ottaa kanteleen käteen. Yksi tärkeä vaikuttaja oli Pylvänäisen Urpo Kangasniemeltä. Urpo oli taiteellinen kaveri, jonka herkän otteen kanteleeseen muistaa kaikki. Myös imatralaisen Pentti Rämön polkansoitto ja saundi kiehtoivat. Kävin hänen sairasvuoteellaan sitä opettelemassa.”

Topi, sielunkumppani

Kuorttinen järjestää tapaamisia soittokaveriensa ja eri pelimannien kesken silloin tällöin. ”Ajatuksena on, että kun kohdataan, syntyy uutta ja jotain musiikista siirtyy johonkin suuntaan.” Kuvassa Willimiehet-yhtye  musisoi Jyväskylän kantelekilpailuissa 2005 Toivo Alaspään kuunnellessa. kuva: Timo Väänänen

Kuorttinen järjestää tapaamisia soittokaveriensa ja eri pelimannien kesken silloin tällöin. ”Ajatuksena on, että kun kohdataan, syntyy uutta ja jotain musiikista siirtyy johonkin suuntaan.” Kuvassa Willimiehet-yhtye musisoi Jyväskylän kantelekilpailuissa 2005 Toivo Alaspään kuunnellessa. kuva: Timo Väänänen

Kun Juha Kuorttinen alkaa kertoa Topi Alaspäästä, silmissä näkyy kyyneleitä. Kuorttinen tutustui Alaspäähän 1970-luvun alussa Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Sen jälkeen juttua riitti aina, kun tavattiin.

”Meillä synkkas Topin kans huumori, tarinat ja kaikki valtavan hyvin. Me tykättiin samanlaisesta saundista ja soitettiin paljo yhesä. Kun me lähettiin Helsinkiin Matin ja Mikan kans, me käytiin tervehtimässä Topia ja päinvastoin. Kerran Rauhamaan Kaisu ja Pokelan Marttikin tulivat mukaan, ja me soitettiin monta tuntia porukalla ja tarinoitiin. Se oli hedelmällinen tapaaminen, musiikki oikein pursu soittaessa.”

Alaspää piti Kuorttisen tulkinnasta Elämää suomalaismetsissä -kappaleesta niin paljon, että halusi kuulla sen joka kerta, kun he tapasivat. Se soi myös Alaspään hautajaisissa.

”Me oltiin Topin kanssa yhteydessä viimeseen asti ja mietittiin, että mitenkähän tässä käy. Mie sanoin, että kyllähän me taivaaseen ollaan menossa. Jos sävelillä on pystynyt elämäänsä jotenki luonnehtimaan, niin kyllä ne on siuta siellä vastaanottamassa.”

Soitin aina ulottuvilla

Kuorttisen päätyö on luomukanalan hoito ja vapaa-aika on välillä vähissä, mutta intohimo soittamiseen ei ole koskaan kadonnut. Kuorttisella on monta kanteletta, jotka on sijoitettu kotiin niin, ettei matka soittimen luo ole koskaan liian pitkä. Ensimmäiset soittimet, koti- ja konserttikantele ovat Oiva Heikkilän rakentamia.

”1980-luvulla tilasin visakoivuisen kanteleen lappeenrantalaiselta puusepältä ja soitinrakentajalta Arto Mätöltä. Hän rakensi miulle myös intarsiakanteleen, johon on kanteleen reunaan ja ääniaukon ympärille upotettu erivärisistä puumateriaaleista ja norsunluusta tehtyjä koristeita. Kaikki intarsiakanteleet ovat vähän erilaisia riippuen siitä, kenelle ne on tehty. Ja kyllä tämä viimemmäksi tehty kantele soi heliämmin kuin muut”, Kuorttinen selittää.

Sähkökantele astui kuvioon surun vuonna 2007. Silloin nukkui pois monta tärkeää ihmistä, muun muassa isä-Pauli, Arto Mättö, Martti Pokela ja Toivo Alaspää. Lisäksi Kuorttinen oli itse monta kuukautta sairaslomalla oltuaan kolarissa.

”Sain isukalta vähän perintöä ja mietin, miten sen käyttäisin. Sitte sain Lovikalta vähän käytetyn sähkökanteleen kokeiltavaksi, ja se sopi miulle ku nappi silmään. Akustista maailmaa ei voita mikään, mutta pelimannimusiikki soi aivan eri ulottuvuudessa sähkökanteleella. Sillä saa kaikki nyanssit ja painotukset kuulumaan isommassakin tilassa ja yhtyeen kanssa. Sillä on tullu soitettua jazziakin sähkökitaristin ja rumpalin kanssa ja kyl mie tykkäisin viulupelimannien kanssaki soittaa.”

Mahotonta jälkiruokaa

Juha Kuorttinen on monipuolinen pelimanni, jonka kanteleista lähtee suomalaisen ja venäläisen kansanmusiikin lisäksi humppaa, jazzia ja vanhaa tanssimusiikkia, esimerkiksi Matti Jurvaa ja Veikko Lavia. Hän kuuntelee myös mielellään bluesia, rautalankamusiikkia, Arthur Rubinsteinia ja Chopinia.

Arto Mätön rakentamassa intaasia- eli upotustyökanteleessa on koristeena eri puulajeja ja norsunluuta. kuva: Arja Kangasniemi

Arto Mätön rakentamassa intaasia- eli upotustyökanteleessa on koristeena eri puulajeja ja norsunluuta. kuva: Arja Kangasniemi

”Se tapa, miten erilainen musiikki soitetaan, on erittäin kiehtova maailma. Kaikki mieluisat kappaleet pitää saaha työstettyä kanteleelle. Ja jos jotakin pystyy vielä itse antamaan kappaleiden sävelkulkujen elävöittämiseksi, niin oon onnellinen.”

Kuorttinen ystävineen ei ole levyttänyt musiikkiaan, sillä hänelle tärkeintä on soittaa omaksi ja yhteiseksi iloksi. Kun soittokaverien kanssa tavataan kotona tai mökillä, soittoa ja tarinaa riittää yöhön asti.

”Musiikin maailma irrottaa ihmisen jokapäiväsestä aherruksesta. Musiikki on mahtavaa jälkiruokaa, se on elämisen yksi osa-alue. Soittaessa sie olet vapaa. Siinä ei ole nuotit kahlitsemassa vaan soitossa purkautuu se, mitä siulle on aivoihin annettu.”

Juha Kuorttinen

  • syntyi Joutsenossa 12.7.1953, lapsuudenperheessä oli isä Pauli, äiti Kaija ja sisko Tarja. Isä ja hänen veljensä Pentti Kuorttinen soittivat kanteletta ja lauloivat.
  • muutti 1958 lapsuudenperheen kanssa Lappeen Partalaan hoitamaan isän enon kanatilaa. Hän asuu edelleen tilalla ja hoitaa 17 000 kanan luomukanalaa. Nykyiseen perheeseen kuuluvat vaimo Satu-Anne sekä aikuiset lapset Aki-Pekka, Lassi-Sakari ja pianonsoittoa harrastava Hanni-Kaisa puolisoineen ja lapsineen sekä juuri täysi-ikäiseksi tullut Santeri.
  • kävi pianotunneilla 1963–1970.
  • sai ensimmäisen kanteleen 1967, jolloin musiikki kolahti Eero Somerkosken opissa.
  • rakensi itse kanteleen 1970.
  • sai oppia Hannu Sopaselta 1971.
  • on soittanut 1970-luvun alkupuolelta Matti Heimovaaran kokoon kutsumassa Lappeenrannan kanteleyhtyeessä yhdessä mm. Anja Jäppisen, Anne Karhumäen, Kaisu Rauhamaan, Mika Hannisen, Heikki Reposen ja edesmenneen Arto Mätön kanssa. Enimmillään yhtyeessä oli 17–18 soittajaa.
  • vieraili ensimmäisen kerran Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla 1972 Eteläkarjalaisen kanteleyhtyeen kanssa.
  • perusti Willimiehet-duon yhdessä Mika Hannisen kanssa 2004.

teksti: Arja Kangasniemi

Kantele 3/2009