Hei kanneltajat! Tällä kertaa palstamme aiheena ovat kanteleopettajat. Ne, jotka näyttävät asuvan luokissaan, koska et juuri muualla heitä tapaa. Paitsi matineoissa –  niitä ei lasketa. (Ai niin, törmäsithän häneen kerran vappuna kaupungilla, mutta sitä ei viitsisi nyt muistella…)

Ne, joilla on joskus hyviä ja joskus huonojakin päiviä. Ne, jotka joskus onnistuvat peittämään ne huonot päivänsä, joskus taas eivät. Ne, jotka virittävät satoja kieliä viikossa. (Muuten, se ei voi olla jättämättä jälkeään ihmiseen, vai mitä.) Ne, joita te oppilaat tarkkailette arvioiden: vaatteita, olemusta, puhetta, kampausta, onko sukat ehjät vai ei (eräälle lukijalle oli jäänyt lähtemättömästi mieleen muisto soitonopettajansa rikkonaisesta sukasta ulostunkevasta pottuvarpaasta), millainenhan sen koti on, puhuukohan se minusta toisille opettajille, huomaakohan se etten ole harjoitellut niin paljon kuin pitäisi, sillä on sama paita päällä kuin viime viikolla, ja samat vitsit. Ne, joita te tapaatte kerran viikossa vuosien ajan.

Kovasti kiitoksia vastauksistanne, jotka olivat kovin erilaisia lähestymistavoiltaan. Toiset pohtivat opettajasuhteitaan syvällisesti, toiset kertoivat mukavia tarinoita opettajistaan. Niitä oli hyvin mielenkiintoista lukea ja koostaa tähän juttuun. Samaan hengenvetoon voinen onnitella: ainakaan palstanpitäjän korviin ei kantautunut yhtään moitetta opettajistaan. Hip-hei!

”Kanteleopettajani oli tosi räväkkä huiskutukka. Puukengät ja nahkahousut. Ajattelin, että vau”, muistelee eräs pitkän linjan kanneltaja uransa alkutaipaleen opettajaa.

Eräälle kantelegurulle on jäänyt mieleen ja esikuvaksi vielä monien monituisten vuosienkin takaa arkistonauha, joka hänen piti opiskelijana nuotintaa: ”En ollut siihen asti vielä koskaan kuullut, että kanteleella voisi soittaa temperamenttisesti, sillä tavalla vauhdikkaasti ja rytmikkäästi. Samaistuin totaalisesti ko. soittajaan, ja hänen soittonsa on edelleenkin pitkän sivun pelimannisoittoni esikuva.”

Soiton opetus ja oppiminen on vuosia kestävä pitkäjänteinen tapahtuma, yhteistyön tulos. Persoonat isolla p:llä jäävät mieleen hyvässä ja pahassa, kuten elämässä muutenkin. Opettaja voi olla oppilaan esikuva paitsi musiikillisesti, myös monessa muussa mielessä. Opettajan ulkoinen tyyli voi tehdä vaikutuksen ja pysyvän muiston, jota oppilas kantaa mielessään. Oppilaan ja opettajan suhdetta voi määrittää myös ikäsuhde, varsinkin jos oppilas on vaikutteille tulenarassa teini-iässä. Oppilas saattaa jopa heittäytyä opettajansa faniksi: ”Olin noin 12-vuotias tyttö ja opettajani oli ehkä parikymppinen. Hänellä oli minusta aina tosi ihania värikkäitä vaatteita ja koruja. Halusin samanlaiseksi kuin hän, kauniiksi ja taitavaksi. Matkin häntä kaikessa, totta kai soitossakin.” Tavatonta ei ole sekään, että nuori (ja miksei vanhempikin) oppilas hakee opettajastaan isä- tai äitihahmoa. Tai vaikkapa ukkia, mummia, kalastuskaveria, kummia, siskoa, pikkuserkkua, kaveria, joulupukkia, uskottua, naapuria, setää, lainantakaajaa, tätiä, lapsenvahtia, ystävää, natoa, makutuomaria, kälyä, partiolaisten kalenterin ostajaa, lankoa, juttukaveria, kaimaa, serkkua… meillä kaikilla on tarpeemme. 

Monet muutkin asiat kuin opettaja toki vaikuttavat soittomotivaatioon. Jokainen on ainakin kuullut yhden tarinan, jossa pieni oppilas käy soittotunneilla enemmän tai vähemmän vanhempiensa painostuksen vuoksi. Tilanne on hankala paitsi oppilaalle, se on aivan varmasti sitä myös sille luokassa asustavalle hyväntahtoiselle olennolle. Kanteleharrastuksen yhtenä – ehkä pienenä – mutta tärkeänä motiivina jossain tietyssä iässä voi olla myös vaikkapa kanteleleireillä ”hengailu” ja niiden harvojen poikien ”bongailu”, kuten eräälle lukijalla nuoruudessaan. Monelle kanteleensoittajalle rakkaana muistona ja soiton motivointina on ollut yhtyesoitto ja ennen kaikkea kivat soittoreissut. (Huomio pojat: Onnittelut soitinvalinnastanne! Aivan varmasti varmin tapa saada neitosten varauksetonta huomiota osaksenne on alkaa soittaa kanteletta, mieluiten mahdollisimman julkisesti, vaikkapa kevätjuhlissa. Voitte unohtaa sen sähkökitaran.) 

”Olin juuri muuttanut kotoa ja aloittanut kanteleen ammattiopiskelut. Ensimmäiset opiskelukuukaudet olivat takana ja oli viimeisen soittotunnin aika ennen joululomille lähtöä. Edellinen oppilas tuli posket punertaen luokasta, ja sanoi jotain, että olipa kiva tunti. Menin luokkaan. Opettajani oli järjestänyt joulun kunniaksi viinitarjoilun”, muistelee eräs kanteleen konkari.

”Opettajamme oli käynyt tankkaamassa autonsa ennen tunnille tuloa ja ostanut meille karkkia huoltoasemalta”, kertoo kanteleduo. Tällaiset hyväntahdon eleet keskellä arkea ilahduttavat – ja jäävät mieliin. Tulee tunne välittämisestä, että opettaja ajattelee oppilasta muutenkin kuin ammatilliselta kannalta.

Erään vastaajaan mieleen erikoisen sympaattisena oli jäänyt kanteleopettaja, jonka kanssa oltiin soitettu vuorottelevaa improvisointiharjoitusta. Molemmat olivat ”kämmäilleet vuorotellen” ja tunnin ilmapiiri oli ollut siksi hauska ja välitön. Toisaalta asiasta ollaan montaa mieltä. Ehkä liika tuttavallisuus ei olekaan hyvästä, varsinkaan ammattiopiskelijoiden ja heidän opettajiensa kohdalla. Eräs vastaaja kirjoittaa: ”Hyvä opettaja on kiinnostunut oppilaan koko elämäntilanteesta, ja kyseleekin elämästä, mutta ei varsinaisesti ystävysty oppilaan kanssa ennen kuin kollegana.”

”Improvisoimme duona opiskelijakollegani kanssa. Opettajamme nyökkäili ja kuunteli tarkkaavaisesti soittoamme luokan sohvalla. Kirkonkelloteema soljui eteenpäin, ja tunnelma oli tiheä, koska keskityimme soittoon. Isot kellot… pienet kellot… isot kellot… pienet kellot…isot… pienet…isot…KUORSAUSTA?! Jo korkeaan ikään ehtinyt rakas opettajamme oli nukahtanut sohvalle. Kyllä nauratti!”

Aurinkoista kesää teille kaikille! Seuraavalla kerralla aiheena on tietenkin kuluva kesä leireineen, kisoineen, kesälomanviettoineen, sateineen ja aurinkoineen. Tapahtuiko leireillä tai kisoissa jotain hauskaa josta haluaisit kertoa muillekin? Tapasitko Bratislavassa jonkin kanteletta muistuttavan soittimen katusoittajan, ja mitä tästä lopulta kehkeytyi? Esiinnyitkö omituisilla kesäjuhlilla? Näitkö juhannuksena seitsemän tien risteyksessä haltian soittamassa kanteletta? Epäilitkö kuulleesi eräänä kauniina aamuna kissankelloista pikkolokanteleen helinää?

Kirjoita minulle hauskoja tai erikoisia kesäkuulumisiasi sähköpostitse viimeistään heinäkuun lopussa, niin kerrotaan ne muillekin lukijoille! Kiitos!

teksti: Tiina Komulainen

Kantele 2/2005