Kantele.net

Erkki Ala-Könnin kivinen kantele

Kantele on vertaansa vailla oleva suomalaisen kulttuurin symboli, ollut jo parisataa vuotta. Kanteletta on kuvattu sanallisesti, runosäkein, musiikillisesti ja se on mukana sadoissa piirroksissa, maalauksissa ja veistoksissa. Joissakin se tuntuu päälle liimatulta, joissakin paremmin paikalleen osuneelta. On kuitenkin yksi muistomerkki ylitse muiden, jossa kantele tuntuu olevan todella paikallaan ja jossa taitelija on lisäksi osannut kuvata sen voimana eikä vertauskuvana: Erkki Ala-Könnin muistomerkki Ilmajoella, Ilkan kentällä.

kuva: Sakari Erkkilä

Kuulaan aurinkoisena syyskuun päivänä armon vuonna 2006 ajelemme Seinäjoen rautatieasemalta Ilmajoelle päin. Olen muutaman ystäväni kanssa pyhiinvaellusmatkalla, muistelemassa kansallisen kulttuurin suurmiestä. Erkki Ala-Könni siirtyi pitkään sairastettuaan tuonilmaisiin 85-vuotiaana syyskuussa 1996, tasan kymmenen vuotta sitten, mutta jo kaksi vuotta myöhemmin, helatorstaina 1998, paljastettiin synnyinpitäjän keskeisimmällä paikalla hänen muistomerkkinsä.

Ajettuamme kymmenkunta kilometriä lounaaseen näkyy oikealla ikiaikainen Kyrönjoki, se kiemurtelee silmänkantamattoman lakeuden keskellä. Joen toisella puolella kulkee Könnintie ja siellä jossain häämöttää Ala-Könnin talo. 1700-luvulla tilaa hallitsivat Ilmajoen maankuulut kirkkoherrat, sitten Könnin kellomestarit. 1880-luvulla se siirtyi Erkki Ala-Könnin isoisälle. Tämä oli siis heidän mielenmaisemansa. 

Nikkolan sillan kupeessa on Samuel Rinta-Nikkolan (1763-1818) muistoksi pystytetty luonnonkivipaasi. Hänen polskanuottikirjansa on pelimannimusiikin arvokkaimpia historiallisia lähteitä ja oli aikanaan Erkki Ala-Könnin polskaväitöskirjan keskeinen inspiraation lähde. Todellinen talonpoikainen musiikkimaisema.

Tulemme kirkonkylän keskustaan, Ilmajoen entisen suurpitäjän ytimeen. Ajamme Ilkantietä joen yli ja tulemme Ilkan kentälle ja näemme ympärillämme pitäjän vuosisataisen historian. Edessä oikealla on Yli-Lauroselan talomuseo, mahtava kaksikerroksinen talonpoikaistalo piharakennuksineen. Mutta lähimpänä kohoaa lähes kymmenen metrin korkeuteen valtaisa mukulakivistä muurattu nelitorninen holvikappeli, Nuijasodan ja sen suurimman sankarin Jaakko Ilkan (1545-1597) muistomerkki. Ilmajokinen talonpoikaisjoukkojen johtaja mestattiin ja niin hänestä tuli vuosisadoiksi itsenäisen suomalaisen talonpojan ylin esikuva, jonka olemuksen Kaarlo Kramsu kiteytti: ”kauniimpi orjan elämää on kuolo hirsipuussa”. Muistomerkki pystytettiin itsenäisyyden alkuvuosina, vertauskuvallisuutta siinäkin.

Vieressä on Kalervo Kallion veistämä Raivaajapatsas vuodelta 1954. Sata viisikymmentä vuotta aiemmin oli Ilmajoella perustettu Suomen ensimmäinen Maamiesseura, modernisaation ensi airut. Näiden takana, joen rantamilla, näkyy jo Ilmajoen museon rakennus. Se valmistui yhdeksän vuosikymmentä sitten ja rakennettiin 1600-luvun kirkon mallin mukaan. Museon aarteiden joukossa on Könnin kelloja ja vuonna 1755 rakennettu klavikordi, kosketinsoitin, jolla on hiljainen ja lempeä ääni kuin kanteleella. Museon rannassa on Ilmajoen oopperajuhlien näyttämö.

Ja kaiken tämän keskellä, itse asiassa kaikkein kauneimmalla paikalla, historiallisten muistomerkkien, museon ja Kunnallistalon välisellä avaralla nurmikentällä on Erkki Ala-Könnin muistomerkki. Sille on vaikea kuvitella parempaa paikkaa. Talonpoikaisen historian ympäröimänä, mutta toisaalta vireän ja tulevaisuuteen uskovan nykyisyyden keskellä on hyvä muistella Ala-Könnin elämäntyötä. Hän pelasti meille kansan historian.

Muistomerkkiä hallitsee valtaisa kivinen, taivasta kohti kurottuva viisikielinen kantele. Kuvanveistäjä Heikki Häiväoja on vaikuttavasti konkretisoinut Erkki Ala-Könnin mielikuvituksen lennon. Muistomerkkiä ympäröi mukulakivikehä. Se viittaa Jaakko Ilkan muistomerkkiin: samasta eteläpohjalaisesta maaperästä kasvoi kummankin elämä. Kivipaateen on kiinnitetty Aimo Tukiaisen Ala-Könnin 70-vuotispäivän kunniaksi suunnittelema juhlamitali. Siinä on viisi erimallista viisikielistä ja viulu. Soittimien määrällinen suhde ei vastaa Ala-Könnin elämäntyötä, mutta se etsiikin vertauskuvallista kansallista merkitystä. Mitalissa on teksti: Magnum animum labori inspira – Sytytä työhösi henki. Latinan kieli kuuluu asiaan: Ala-Könni oli klassisen humanistisen yliopiston kasvatti. 

Pakottamatta vyöryvät mieleen Ala-Könnin merkilliset saavutukset. Syntyi helmikuussa 1911, kotitalo oli seudun suurimpia, kotiväki ja suku musiikkia tulvillaan. Soitti monia soittimia, mutta päätti tulla viulistiksi. Opiskellessaan 1930-luvulla Helsingin konservatoriossa (nykyisessä Sibelius-Akatemiassa) harjoitteli hullun lailla, mutta tunsi vähitellen yhä voimakkaammin vetoa yliopistoon. Siellä opettajaksi ja esikuvaksi tuli A. O. Väisänen ja viulu jäi yhä useammin koteloonsa. 

Kolmekymmentä täytettyään, siis verraten myöhäisellä iällä, Ala-Könni lähti kesällä 1941 ensimmäiselle tallennusmatkalleen. Se suuntautui Perhonjokilaaksoon. Länsisuomalainen talonpoikaiskantele tuli vastaan jo Kokkolan asemalla. Halsualle vievän linja-auton kuljettajana oli muutamaa vuotta vanhempi Viljo Karvonen, jonka Ala-Könni tasan kolmekymmentä vuotta myöhemmin nimitti mestaripelimanniksi Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Ensi tapaamisesta on jäänyt mainio muisto: Karvosen onnikasta puuttuivat takakoukut polkupyörän kuljettamiseksi ja tallentajan tuiki tarpeellinen kulkuväline oli jätettävä Kokkolaan. Pienet vastoinkäymiset Ala-Könniä vain innostivat.

Vaikka Halsualta oli mentävä Ilmajoen kautta rintamalle, oli elämä saanut uuden suunnan. Yli neljäkymmentä vuotta jatkunut tallennustyö oli alkanut. Tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä, polkupyörällä, moottoripyörällä, mopedilla, julkisilla. Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä. ”Minä olen semmonen levoton, liikkuva”, sanoi Ala-Könni Hannu Sahalle 70-vuotiaana. Tämä haastattelu on paras johdatus Ala-Könnin elämänvaiheisiin (Kansanmusiikki-lehti 1/1981).

Luvut ovat hirmuisia. ”Ei terve ihminen lomaa kaipaa.” Tuhansia tunteja äänitteitä, kymmeniä tuhansia laulu- ja soittoesityksiä. Satatuhatta itse otettua valokuvaa, niiden joukossa tuhansia mestarillisia otoksia: valokuvaajana Ala-Könni oli taiteilija. Tuhansia museoesineitä, oppilaiden keruutyö mukaanlukien neljäkymmentä tuhatta: Ala-Könni perusti museoita ja keräsi niihin kokoelmia. Soittimet hän vei mukanaan ikiomaan museoonsa, johon niitä kertyi yli tuhat, joukossa melkoinen määrä kanteleita. 

Äänitteistä saa yleiskäsityksen Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkiston nettisivuilta osoitteessa www.uta.fi/laitokset/mustut/. Salasanaa tietokantaan voi anoa osoitteella eija.kukkurainen(at)uta.fi.

Kirjoitin hakuun kantele, ja tuossa tuokiossa tietokoneen ruudulle ilmestyi luettelo yli kahdestasadasta nauhasta. Niillä on soittoja sekä haastatteluja soitosta, soittajista ja rakentajista. Kantele-esityksiä on useita satoja.

Enemmän kanteleita kuin missään muussa museossa, ehkä enemmän kuin muissa museoissa yhteensä? Enemmän perinteisen kanteleen soittoja kuin muissa arkistoissa, ehkä enemmän kuin muissa yhteensä? Enemmän kanteleen ja kanteleensoittajien valokuvia kuin muissa arkistoissa, ehkä enemmän kuin muissa yhteensä? Eikö jo löytyisi joku kanteleen historiasta kiinnostunut, joka ottaisi asiasta tarkemmin selvää?

Kanteletta Ala-Könni myös tutki ja kirjoitti artikkeleita. Tärkeimmät niistä löytyvät teoksesta Suomen kansanmusiikki (Kansanmusiikki-instituutti 1986, ISBN 951-95411-7-9). Meidän tapamme puhua kanteleen historiasta noudattelee hänen tietorikkaita klassikkoartikkeleitaan Perhonjokilaakson, Saarijärven ja Haapaveden kanteleesta. Ala-Könni toi ensimmäisenä koko Suomen kaikenlaiset kanteleet ja soittotyylit näkyville ja kuuluville. Kanteleen merkillinen historia alkoi vähitellen paljastua. Opettavaisinta on kuitenkin yhä se, että menneisyys oli Ala-Könnille yhtä konkreettista ja käsinkosketeltavaa kuin ne lukemattomat ihmiset, joilta hän muistitiedon tallensi. Hän ei selittänyt kansanperinnettä mystisellä ”kansalla”, vaan osoitti kaiken takana olleen eläviä ihmisiä, joille on kirkonkirjoista löydettävissä tarkka elinaika ja elämänkaari. Näin kaikki asettuvat historian kulussa omalle paikalleen. 

Ala-Könni oli väsymättä mukana kanteleen uudessa tulemisessa, ideoimassa ja toteuttamassa. Jo vuonna 1971 hän tarjosi Pienoiskanteleoppaassa yhdessä Martti Pokelan kanssa viisikielistä ja itse kehittelemäänsä yhdeksänkielistä koulukanteletta musiikin opetukseen. Oppaan johdannossa on hieno katsaus kanteleen historiaan sekä tallennusmatkojen kokemusten myötä kiteytynyt määritelmä: ”ehtymätön muuntelu, henkisen ja esineperinteen näkyvä tuntomerkki”. Sillä hän määritteli samalla oman elämäntyylinsä.

Ilmajoen Ilkan kentällä katsomme vielä kerran lennokasta, voimaa uhkuvaa kivistä kanteletta. Erkki Ala-Könni on kanteleensa ansainnut. Se kertoo tuleville sukupolville hänen elämäntyönsä merkityksen. Miten me voisimme saada edes hitusen siitä voimasta, joka ajoi häntä eteenpäin? Miten meidän tulisi valmistautua viettämään viiden vuoden kuluttua hänen syntymänsä satavuotisjuhlia? Hän on jo tehnyt mittavan työnsä. Kuulen hänen tokaisevan unohtumattoman ytimekkäällä tyylillään: nyt on teidän vuoronne.

 

kuva:  Sakari Erkkilä

kuva:  Sakari Erkkilä

teksti: Heikki Laitinen

Kantele 4/2006