– Olen onnellinen siitä, että lehti löysi oman paikkansa, iloitsee Timo Väänänen kuva: Ilari Ikävalko.

Kantele-lehti täyttää tänä vuonna 33 vuotta. Lehden tekemisen aloitti Ismo Sopanen, jonka jättämään vahvaan perintöön tarttui kuusi vuotta sitten Timo Väänänen. Nykytekniikkaa ja omaa laajaa osaamistaan hyödyntäen hän luotsasi lehden uusille urille. Järjestölehdestä vakiintui näyttävä aikauslehti. Timo Väänäsen luovuttaessa lehden seuraajan käsiin, on aika kysyä häneltä, miten kaikki oikein kävi ja mitä tästä eteenpäin.

Kaikki alkoi varmaankin siitä, että Timo toimi Kanteleliitossa ja oli kiinnostunut kanteleesta, mutta miten hän päätyi lehdentekoon?
– Ismo Sopanen antoi todella ison panoksen Kanteleliitolle. Hän oli pitkään puheenjohtaja, toiminnanjohtaja ja teki lehden. Hänen siirtyessään syrjään, oli selvää, että vastaavaa tekijää ei löydy ja päätettiin eriyttää lehti ja liitto omiksi alueikseen. Olin kiinnostunut jo aikaisemmin lehden tekemisestä ja kun oli myös kiinnostusta valokuvaukseen ja visuaaliseen puoleen, niin pyrin ja pääsin tekemään lehteä, muistelee Timo.
Liitossa mietittiin silloin myös sitä, tarvitaanko lehteä enää, kun kaikki on nykyään netissä. Lehteen kuitenkin päädyttiin ja Timolla oli kirkas ajatus sen tehtävästä. Hän halusi tehdä kulttuurilehden, joka toimisi liiton käyntikorttina. Siinä ei olisi pelkästään tietoa vaan se olisi myös visuaalisesti houkutteleva.
– Halusin, että alan oma tietoisuus itsestään lisääntyisi, Timo kertoo.
Lehden ohella on myös Kantele.net, Kanteleliiton portaali internetissä, vakiinnuttanut paikkansa ja tällä hetkellä suurin osa lehden jutuista viedään myös sinne. Myöskin tekniikan kehityksellä on merkittävä osuus. Se on mahdollistanut laajan värikuvien käytön ja tiedon jakamisen netin kautta. Lehden visuaalisuuteen on ollut vaikuttamassa merkittävässä määrin Timon puoliso Ilari Ikävalko.
– Lehden linja ei juuri ole muuttunut sinä aikana kun olen sitä tehnyt. Toki visuaalisuus, sisältö ja rakenne on hioutunut, mutta edelleen perusidea on säilynyt. Moninaisuus on minulle ollut kaikista tärkeintä.

Tuttu ja tuntematon kantele

Vaikka kantele on niin tuttu soitin, tutkimista ja kirjoittamista riittää loputtomasti. Vaikka mitään sensaatiota ei Timo ole vuosien varrella löytänytkään, on jatkuvan hämmästyksen kohteena ollut se, miten paljon löytyy tutkimatonta tietoa – vaikkapa arkistoista.
– Pitäisi olla enemmän ihmisiä, jotka ryhtyisivät käymään aineistoja läpi ja analysoimaan niitä, painottaa Timo.
Kun Timoa pyytää nostamaan jonkin kiinnostavista aiheista esille, tulee mieleen ensimmäisenä Kantele eläväksi -hanke. Projektin päämääränä oli opastaa museohenkilökuntaa ymmärtämään kanteletta. Sen aikana tehtiin opas kanteleiden luokittelusta, kuvauksesta ja kuvailusta. Hankkeen tarpeellisuutta kuvaa se, että eräästä museosta löytyi kanteleen luet­telokortti, jossa kanteletta kuvailtiin sanoin: Kantele, puuta, sorvattu.
– Aikamoinen puuseppä, joka sorvaamalla saa kanteleen aikaan, nauraa Timo.
Kantele-lehteä tehdessä Timolle on kirkastunut yhä selkeämmin se, mikä ristiriita uskomusten ja todellisuuden välillä vallitsee.
– Edelleen yleisesti ajatellaan, että kantele on harvinainen, marginaalinen ja vain suomalainen soitin, Timo ihmettelee. Mikään näistä ei pidä paikkaansa.
Timo muistuttaa, että kantele on yksi Suomen yleisimmistä soittimista ja että se on sitä myös historiallisesti. Ei pelkästään sen vuoksi, että niitä on paljon kouluissa. Vaikka kanteleperinne on saattanut katketa monin paikoin, niin on myös paljon alueita, jossa perinne on jatkunut katkeamatta läpi vuosisatojen. Käsitys soittimen suomalaisuudesta on myös muuttunut.
– Tällä hetkellä tunnemme kuusitoista kansaa, jotka soittavat kannelta, Timo kertoo. Ei kanteleen sukulaissoittimia vaan samaa soitinta. Baltiasta, Valko-Venäjältä, Ukrainasta ja Venäjältä löytyvien soittimien samankaltaisuus on suorastaan hämmentävää.
Tämän tutkimuskohteen kanssa Timo tulee myös tekemään paljon töitä tulevina vuosina. Työryhmällä, johon kuuluvat myös Matti Kontio, Leena Häkkinen ja Kari Dahlbom, on tarkoitus vierailla kaikkien kuudentoista kansan parissa tutkimassa kanteleperinnettä, äänittää, kirjoittaa ja tuottaa levyjä, kirjoja ja radio-ohjelmia. Tämä Kanteleen kielin -projekti tulee olemaan vuosien mittainen.
– Toki on hyviäkin puolia sillä, että suomalaisuutta arvostetaan ja kunnioitetaan, mutta ammattilaisen näkökulmasta muiden kansojen perinnettä on myös välttämätöntä tuntea, Timo muistuttaa.

Soitto täyttää vapautuvan ajan

– Niin palkitsevaa, kuin lehden tekeminen onkin ollut, täytyy sanoa, että on ihana katsoa kalenterin tyhjentymistä, huokaisee Timo. Ne ajat, jotka ennen tein lehteä, voin nyt soittaa ja tehdä taiteellista työtä.
Soittotyötä riittääkin. Tällä hetkellä Timo toimii kolmessa yhtyeessä. Kaikkia tuntuu yhdistävän improvisaatio. Suunta-yhtyeessä Timo improvisoi lyömäsoittaja Kristiina Ilmosen ja laulaja Anna-Kaisa Liedeksen kanssa, Taith-yhtyeessä walesiläisten gambansoittaja Gillian Stevensin ja kitaransoittaja Dylan Fowlerin kanssa ja Duo Mitrejssä tanssija Päivi Järvisen kanssa. Mitrej on poikkitaiteellinen projekti ja siinä soiton ja tanssin lisäksi on mukana myös kuvataiteellinen ulottuvuus ja esitykset ovat usein gallerioissa ja museoissa. Taiteet keskustelevat keskenään. Lisäksi on vielä monenlaista muuta hanketta vireillä, yhteistyötä turkkilaisten kanssa ja orkesterisolistiutta Walesissä. Aika ei tule pitkäksi.

Lehti jää hyvillä mielin

– Olen onnellinen siitä, että lehti löysi oman paikkansa, iloitsee Timo. Saavutimme visuaalisesti ja sisällöllisesti sen, mitä halusimme ja se on vakiinnuttanut paikkansa.
Timon takataskuun on jäänyt paljon aiheita, joita olisi voinut käsitellä, mutta hän toteaa että mitään ei jäänyt hampaankoloon. Lehdestä oli helppo päästää irti, kun hyviä hakijoita lehdentekijäksi oli niin paljon.
Kantele-lehden nykyinen toimitus kiittää tehdystä työstä, tästä on hyvä jatkaa. Ja juttuja ja kuvia otetaan vastaan mielellään edelleenkin. Väänänen pysyy hyvinkin näkyvissä edelleen.