Kantele-ekumeniaa ja tilulilu-tittantaa-tittit!

Tänä syksynä saimme kuulla kaksi ikävää uutista. Ensin nukkui pois Martti Pokela ja pian sen jälkeen Toivo (Topi) Alaspää. He jättivät jälkeensä aukot, joita kukaan toinen ei voi koskaan samalla tavalla täyttää. Aukkojen lisäksi he jättivät paljon muutakin – muun muassa valoisia muistoja. Minulle henkilökohtaisesti kaikista rakkaimpia muistoja omalta opiskeluajaltani 1990-luvulla Sibelius-Akatemiassa ovat juuri näiden kahden mestarin pitämät lukuisat tunnit, yhtyeet ja yhteiset soittokeikat.

Topin Toivottomat

Toivo veti kansanmusiikin osastolla suurta kanteleyhtyettään. Kun esiintymisiä alkoi tulla, nimen valitseminen kävi ajankohtaiseksi. Yhtye nimettiin virallisesti Toivo Alaspään Kanteleyhtyeeksi, mutta me oppilaat itse kutsuimme sitä (välillä ehkä osuvastikin) nimellä Topin Toivottomat. Kanteleluokka oli aivan pullollaan soittajia sekä klassiselta että kansanmusiikin puolelta. Topin vetämä linja oli yksinkertainen ja tehokas: ilman suurempia selvityksiä Topi otti kanteleen syliinsä ja alkoi soittaa. Me tulimme mukaan heti, kun saimme melodianpäästä kiinni. Kukin sai kompata, soittaa pelkkää melodiaa, kehitellä itse toisia ääniä, tai soittaa ”pelkästään kappaletta” oman valintansa mukaan. Välillä oli laulukappaleitakin ja kehittelimme niihinkin toisia ääniä. Topin kappaleissa oli joskus yllättäviä koukkuja, kuten yhden tahdin ajaksi vaihtuva rytmilaji tai koukeroinen melodinen loikkaus jonnekin ennalta-arvaamattomaan paikkaan ja niissä sitten mentiin kymmenpäisellä porukalla metsään, kunnes opittiin ne muistamaan. Tunnelma pelimannin penkillä oli kotoisa ja rauhallinen ja jokainen sai soittaa sen minkä halusi ja taisi ja toki kernaasti myös ylittää itsensä. Hurtti huumori kukki tauoilla. Topin yhtye oli herkkua, oikea hyvän mielen lähde. Jonkin verran päänvaivaa aiheutti kanteleiden viritys. Meitä Toivottomia oli (minun yhtyeessäoloaikanani) arviolta kymmenisen, viitisentoista soittajaa. Aamulla oli hirveä kilkatus ja kalkatus, kun jokainen viritti kanteletta jossain nurkassa. Sovimme sitten viritysvuorot. Tämä toimi ainakin jonkin aikaa, mutta urakka oli hirvittävä, kun vuoro osui kohdalle – yli kolmesataa kieltä odotti virittäjäänsä! Mutta se maksoi vaivan. Ah, sitä yläsävelten sointia, kun sadat kielet soivat (samassa vireessä). Topin kanteleyhtyeen anti oli monella tavalla suuri. Yksi merkittävä tulos oli yhtyeestä aiheutuva kantele-ekumenia. Mestarin kisälleinä kansanmusiikin ja klassisen kanteleen nuoret soittajat oppivat tuntemaan toisensa hyvin ja tekemään yhteistyötä keskenään. Topin yhtye jätti mieleen kauniin muiston.

Martin matkassa musiikissa

Olimme Riitta Huttusen kanssa onnekkaita, kun ymmärsimme pyytää, ja saimme suostuvan vastauksen, Martti Pokelalta ohjaamaan duoamme säveltämisen ihmeelliseen maailmaan. Martti oli lämmin ja karismaattinen ihminen. Hän oli myös toimelias ja herkästi innostuva opettaja. Improvisoimme tuntitolkulla nauhalle Martin kanssa ja kokosimme sitten improvisaatioista kappaleita. Martti antoi meille lennokkaasti aiheita tyyliin: ”Riitta, soita että tilulilu-tittantaa-tittit! Tiina, soita sinä nyt pyörähdyksiä! Tilulii-lulii!” Tämän lisäksi soitimme suvereenisti mm. väristyksiä, tykytyksiä, tikkauksia, isoja ja pieniä kelloja… Martin vauhti tunneilla oli kova, eikä ajatuksen saanut antaa karkailla. Meidän hikoillessamme väristysten ja pyörähdysten kanssa, Martin koira Muusa nukkui kantelepöytien alla, eikä ollut moksiskaan kanteleiden kilkkeestä. Muistiinpanot tunneilta ovat hauskaa luettavaa. Alussa on viritysohjeita, sitten papereilla vilisee pieniä nuottiaihelmia ja yllä kuvaamiani sana-aiheita. Yhdessä säveltämistämme kappaleista tuli lopulta oikein mukavia. Pian saimmekin Riitan kanssa kutsun esiintymään Saksaan, Schweriniin ja siellä sitten ensi-esitimme Martin kanssa tekemämme kappaleet sekä Topin ohjelmistoa ulkolavalla pikkupakkasessa kansallispuvut päällä, sumuisella joulutorilla, missä yleisö nautti glühweinia toppatakeissaan.

Martti oli hyvin innostava opettaja ja soitimme pitkiä, pitkiä improvisaatioita. Kerran ne taisivat venähtää vähän liiankin pitkiksi, kun Martti kysyi, haittaisiko meitä, jos hän hieman istahtaisi tähän sohvalle ja olisi hetken soittamatta. Kaikin mokomin, totesimme. Pian alkoi kirkonkelloimprovisaation taustalta kuulua kuorsausta – Martti oli nukahtanut sohvalle! 

Muistan oppi-isiäni lämmöllä ja kiitollisuudella.
teksti: Tiina Komulainen

Kantele 4/2007