Teksti: Jimmy Träskelin
Kuvat: Jorma Airola

Helmikuun kuudentena päivänä 2017 järjestettiin Helsingin Musiikkitalon Black Box -salissa erikoislaatuinen konsertti. Iltapäivällä klo 15 alkaneen konsertin kestoksi oli ilmoitettu kuusi tuntia, ja sen ainoana esiintyjänä toimi kanteleensoittaja, musiikin tohtori Arja Kastinen. Hämärässä salissa Kastinen otti yleisönsä vastaan lavalla istuen kanteleidensa ympäröimänä — päässään valkoinen päähine, jonka pinnasta kymmenet ohuet kaapelit luikersivat taiteilijan selkäpuolelle. Tapasin Arja Kastisen kysyäkseni, mistä Kuuden tunnin tutkivassa improvisaatiossa oli kyse.

”Kyse oli kahden asian yhdistämisestä”, Arja Kastinen aloittaa.
”Ensinnäkin oli oma tutkimukseni pitkäkestoisen improvisoidun musiikin vaikutuksesta sekä muusikkoon että musiikkiin. Siihen yhdistettiin Helsingin yliopiston Musiikki ja aivot -työryhmä, joka on tutkinut musiikin vaikutusta aivoihin jo parinkymmenen vuoden ajan.”
Tohtori Mari Tervaniemen johtama työryhmä on erikoistunut tekemään aivokäyrämittauksia, joiden tarkoituksena on lisätä ymmärrystä siitä mitä ihmisen aivoissa tapahtuu musiikkia soittaessa tai kuunnellessa. Tukimuksen pitkästä historiasta huolimatta Kuuden tunnin tutkiva improvisaatio tarjosi sille aivan uudenlaiset puitteet.
”Tämä oli ensimmäinen kerta, kun aivovastemittaus yhdistettiin autenttiseen konserttitilanteeseen”, Kastinen sanoo.
”Tähän asti he ovat tehneet tutkimuksia laboratorio-olosuhteissa, joissa tilanne on hyvin erilainen. Konserttitilanteessa on omat haasteensa, kun häiriötekijöitä on paljon enemmän, mutta toisaalta se antaa oikeamman kuvan siitä, mitä päässä tapahtuu.”
Aivovastetta mitattiin konsertissa paitsi Arja Kastiselta, myös kolmelta yleisön edustajalta. Mittauksen osuus oli kaksi tuntia konsertin alusta, minkä jälkeen ylesiön koehenkilöt pääsivät mittausmyssyistään.
”Aivotutkijat sanoivat, että yleensä heidän mittauksensa saattavat olla esimerkiksi kymmenen sekunnin pätkiä”, Kastinen kertoo.
”Kahteen tuntiinkin mahtuu jo niin hirveä määrä dataa, että heillä menee varmasti loppuelämä sitä seuloessa!”
Tiedonkeräystapa oli konserttitilanteessa hyvin erilainen kuin normaaleissa laboratorio-olosuhteissa. Käytännössä mittauslaitteiston akkujen kesto määritteli mittausken keston.
”Yleisön edustajien akut loppuivat hieman ennen kuin kaksi tuntia tuli täyteen”, Kastinen sanoo.
”Minulla akut kestivät kaksi tuntia, ja siihen loppui mittaus. Jatkoin kuitenkin soittoa myssy päässä loppuun asti.”

Arja Kastiselle valmisteltiin konserttia varten aivovastemittauspäähine.

Alun perin idea pitkän improvisaation tekemisestä syntyi jo monta vuotta sitten.
”Yleensähän konsertit kestävät vaikkapa tunnin tai kolme varttia tai puoli tuntia”, Kastinen sanoo.
”On todella mielenkiintoinen ajatus, että mitä soittajalle ja musiikille tapahtuu, jos soitto vain jatkuu ja jatkuu. Tiivistyykö musiikki lähemmäs sen ydintä, vai lähteekö se rönsyilemään? Molemmat ovat varmaankin mahdollisia vaihtoehtoja.”
Arja Kastinen ryhtyi suunnittelemaan pitkäkestoista improvisaatiota yhdessä laulaja Sanna Kurki-Suonion kanssa.
”Ajattelin alun perin, että kuuden tunnin rupeama olisi aika iso haaste”, Kastinen sanoo.
”Saimme pari vuotta sitten Sanna Kurki-Suonion kanssa apurahan hanketta varten, ja vielä viime syksynä olimme kaksi viikkoa Pärnussa työstämässä musiikkia sitä varten.”
Konserttiajankohta oli jo sovittu, ja suunnitelmat olivat selvillä. Muutamaa viikkoa ennen h-hetkeä Kurki-Suonio joutui kuitenkin lääkärin määräyksestä perumaan konsertin.
”Tapahtuman tuotanto oli kuitenkin jo niin pitkällä, että tuntui siltä ettei hommaa voisi nyt pysäyttää”, Kastinen kertoo.
”Siksi päätimme, että teen sen yksin.”
Suunnitelman muutoksen myötä konserttitilanteeseen päätettiin tuoda uutena elementtinä mykkäelokuva, jonka tarkoituksena oli tukea Kastisen urakkaa.
”Konserttiin otettiin mukaan Armas Otto Väisäsen vuonna 1920 kuvaama mykkäfilmi karjalaisista häämenoista, joka heijastettiin konsertin loppupuolella valkokankaalle, tietenkin ilman Armas Launiksen alkuperäistä musiikkiraitaa”, Kastinen kertoo.
”Sen tarkoituksena oli tukea minua ja antaa minulle käsitys siitä, milloin pitäisi lopettaa soitto.”
Kaiken kaikkiaan Kastinen oli intensiivisessä konserttitilanteessa ajan kulun suhteen muutaman vihjeen varassa.
”Konsertti alkoi kolmelta iltapäivällä, ja kaksi ensimmäistä tuntia oli aivovastmittausta”, Kastinen muistelee.
”Kun yleisön koehenkilöt lähtivät pois, tiesin siis että suunnilleen kaksi tuntia on kulunut. Sen jälkeen tiesin, että kun elokuva alkaa, kello on puoli kahdeksan, ja kun se loppuu, kello on yhdeksää minuuttia vailla yhdeksän.”
Käytännössä näidenkin vihjeiden seuraaminen osoittautui haasteelliseksi, kun soittajan virkeys vaihteli konsertin edetessä.
”Ensimmäisen kahden tunnin ajan, kun tiesin mittauksen olevan käynnissä, olin todella jännittynyt ja aivoni raksuttivat kaiken aikaa tuhatta ja sataa”, Arja Kastinen kertoo tuntemuksistaan konsertin aikana.
”Olin niin tässä maailmassa kuin olla voi. Sitten kun näin että yleisön koehenkilöt lähtivät pois, tuli väsymys. Tuli sellainen olo, että tässä musiikissa ei ole mitään sisältöä; minä vain plimpottelen koska on pakko, mutta tämä on aivan tyhjää. Sitten ymmärsin, että minun täytyy ryhdistäytyä ja ajattelin, että tämä on aivan ainutlaatuinen tilanne, joka ei tule toistumaan. Ajattelin, että nauti nyt ihminen, kun kerran voit.”
Omalla kannustuksellaan Kastinen pääsi takaisin musiikkiin kiinni — ja kadotti jossain vaiheessa myös itsensä.
”Sen jälkeen tuli ensimmäisiä jaksoja, joista en pysty jälkikäteen muistamaan, mitä olen soittanut. Niin kävi myös loppupuolella elokuvan aikana: muistan aluksi seuranneeni elokuvan kulkua, koska halusin saada tietyt maanitukset tanssikohtausten kohdalle. Kuitenkin, kun elokuva loppui, olin aivan varma että se oli lopetettu liian aikaisin. Ajattelin, että voi ei, he eivät huomanneet että siinä on kaksi osaa vaan lopettivat ensimmäiseen osaan! Sitten kuitenkin valot hämärtyivät lavalta ja yleisöön lisättiin valoa sovittuna merkkinä, että nyt voisi lopetella. Lopetin ja huomasin, että kello oli silloin kuutta vailla yhdeksän.”

Arja Kastinen äänikuplassaan Helsingin Musiikkitalon Black Boxissa.

Kuusi tuntia on pitkä aika, ja rupeama oli vaativa paitsi henkisesti myös fyysisesti. Arja Kastinen valmistautui koitokseensa harjoittelemalla perusteellisesti.
”Tilanne ei etukäteen juurikaan huolettanut, koska olin harjoitellut kotona kuuden tunnin sessioita ja tiesin, miten sen sai onnistumaan”, Kastinen sanoo.
”Olin kokeillut aamulla ja todennut, että se ei onnistu; aamiaisella ei pärjännyt, ei vain jaksanut. Tämä tapahtui kuitenkin kolmelta iltapäivällä niin, että oli aamiainen ja lounas alla, ja olin huolehtinut kaikista muistakin asioista niin että tiesin pystyväni hoitamaan homman.”
Kastisen soittoasennoksi valikoitui istuma-asento lattialla.
”Lattialla istuminen on minulle hyvin luonteva asento”, Kastinen toteaa.
”Kotonani istun sillä lailla muutenkin, juon kahvia ja luen uutisia. Minun on helppo istua lattialla siten, että nojaan toiseen jalkaan, jolloin saan selkäni ja käteni täysin rennoiksi. Kun kantele on lattialla, syntyy todella hyvä soittoasento, jossa olen eräänlaisessa äänikuplassa: ääni tulee suoraan ympärilleni lattian vahvistamana.”
Helposta asennosta huolimatta kuuden tunnin soittorupeama osoittautui fyysisesti vaativaksi rupeamaksi.
”Välillä tuli väsymys”, Arja Kastinen muistelee.
”Kun kuitenkin tiesi että homman nimi on soittaa kuusi tuntia, siihen pystyi asennoitumaan oikein eikä siinä ollut mitään ongelmaa.”
Heti konsertin päätyttyä Kastinen muistaa panneensa merkille yllättävän ilmiön.
”Heti kuuden tunnin jälkeen minulla ei ollut mitään tarpeita”, Kastinen sanoo.
”Ei ollut nälkää, ei janoa, ei väsymystä, ei vessahätää — ei yhtään mitään.”
Konsertin jälkeen alkoi kuitenkin nopea pakkaamisen ja kotiinlähdön touhu, jonka jälkeen tilanne pääsi purkautumaan.
”Kun autossa kotimatkalla erehdyin laittamaan jotakin suuhun, iski väsymys”, Arja Kastinen muistelee.
”Siitä seurasikin, että olin parin viikon ajan todella väsynyt.”

Konsertin loppupuolella seinälle heijastettiin A.O. Väisäsen mykkäelokuva karjalaisista häämenoista.

Yleisölle Arja Kastisen Kuuden tunnin tutkiva improvisaatio oli omanlaisensa konserttikokemus.
”Yleisö sai tulla ja mennä”, Kastinen kertoo.
”Kengät jätettiin ulos, ja olin tuonut paikalle villasukkia. Keskilattialla oli tyynyjä, joille saattoi käydä makaamaan jos ei halunnut istua tuolilla. Valaistus oli hyvin hämärä, ja välillä sali pimennettiin lähes täysin. Tilanne ei ollut perinteisen konserttitilanteen kaltainen: sinne sai tulla vaikka ottamaan tirsat ja lähteä sitten jatkamaan elämäänsä.”
Siinä mielessä tapahtuma onnistuikin simuloimaan esikuvaansa: vanhojen tekstien kuvailemaa savupirttien arkitilannetta, jossa kanteleensoittaja saattoi antautua tuntikausiksi musiikkinsa vietäväksi.
”Sehän on aivan käsittämätön ilmiö”, Kastinen sanoo.
”Mistä ihmeestä sellainen kulttuuri aikanaan kehittyi, ja miten se pysyi elinvoimaisena? Mitä se musiikki merkitsi niille ihmisille?”
Vuosituhannen takaisessa kyläyhteisössä kanteletta ei soitettu konserttitilanteissa: sen soittaminen, pitkäkestoisesti ja jatkuvasti improvisoiden, oli yhtä luonteva osa ihmisten elämää kuin puhuminen tai runolaulaminen.
”Kun kansakoululaitoksen myötä tuli uusi musiikkikulttuuri, runolaulu katosi — ja niin katosi myös tuo kanteleensoittoperinne”, Kastinen toteaa.
”Ne kuuluivat samaan kulttuuriperintöön, ja ne lakkasivat olemasta yhtä aikaa. Se on kuitenkin aivan käsittämättömän rikas perinne, ja minun mielestäni sitä kannattaisi ehdottamasti tavoitella ja yrittää löytää uudelleen.”
Nykypäivän ihmisellä on jo takanaan vuosikymmenten aikana opittu tapa yhdistää musiikki vahvasti esiintymiseen. Arja Kastisen mielestä vanha kanteleperinne tarjoaa sille tervetulleen ja hyödyllisen vastakohdan.
”Minä uskon, että se on ilmiö, josta voisi olla apua kenelle tahansa jokapäiväisen elämän jaksamisessa”, Kastinen sanoo.
”Itse koen soittamisen hieman erilaisena kuin meditaation: se ei varsinaisesti tyhjennä päätä, vaan antaa mahdollisuuden vapaaseen ajatusten virtaan. Soittaessani en varsinaisesti ajattele mitä soitan, vaan käyn päässäni läpi omassa elämässä tapahtuneita asioita täysin vapaasti assosioiden.”
Ajatukset näyttävät soittamisen jälkeen selkeämmiltä, ja olo on levollisempi.
”Se on vapaata olemista”, Arja Kastinen määrittelee savupirttien kanteleensoittajien musisoinnin.
”Se olisi varmasti aika monelle ihmiselle tervetullutta.”

Notice: ob_end_flush(): failed to send buffer of zlib output compression (1) in /home/kantele/public_html/wp-includes/functions.php on line 5309

Notice: ob_end_flush(): failed to send buffer of zlib output compression (1) in /home/kantele/public_html/wp-includes/functions.php on line 5309