Antikvariaateissa voi tehdä sykähdyttäviä löytöjä. Toistakymmentä vuotta sitten niissä sattui usein käteeni vähäinen nuottilehti, joka oli pehmeätä, paksua, hapertuvaa paperia. Painoarkki oli taiteltu kahdeksansivuiseksi, mutta sivuja ei oltu leikattu auki. Kiihottavalla kansilehdellä lukee: Suomalaisia Paimen=Soittoja Kantelella ja Sarvella Soitettavia, Toimitettuja ja sanoihin sovitettuja Carl Ax. Gottlundilta. Tukhulmissa. Kivellen piiritetty Schéeliltä. Kansilehdellä on lisäksi Kanteleen Kieli Viritys: g a b c d. Hintakin oli kohtuullinen.

Gottlund

En tullut selvittäneeksi, mistä lehtisiä oli löytynyt niin paljon. Mutta itse nuottilehden arvoitus selvisi vaivatta. Se oli Carl Axel Gottlundin (1796–1875) Otawan ensimmäisen osan liite. Kyseessä oli siis todellinen aarre: ensimmäinen suomenkielinen kansansävelmäjulkaisu, ensimmäinen laajempi sävelmäkokoelma, todistusvoimainen ja ammattitaidolla tehty. Ja sitten vielä kaiken huipuksi tämä että Kantelella Soitettavia. Nuottilehti on nyt suurimpia aarteitani. Katselen sitä usein.

Otawa eli Suomalaisia Huvituksia oli nuoren Gottlundin huikean suurisuuntainen hanke. Hän päätti ryhtyä julkaisemaan Tukholmassa ensimmäistä suomenkielistä kaunokirjallis-tieteellistä aikakauslehteä. Ensimmäinen osa paisui lähes 700-sivuiseksi loistopainokseksi monine kuvaliitteineen. Muutama kappale teosta valmistui jo 1828, mutta tulipalon ja monien muiden vaikeuksien takia kirja ilmestyi varsinaisesti vasta 1831, neljä vuotta ennen Kalevalaa.

Nuottiliitteenkin Gottlund joutui painamaan kahteen kertaan: antikvariaateista  löytämäni ovat vuodelta 1831. Vihkosessa on kaksitoista numeroitua laulua ja niillä yhteensä kahdeksan vaihetusta eli muunnelmaa, siis yhteensä kaksikymmentä Paimen-Soittoa sekä ylimääräisenä lisänä skotlantilainen laulu Anna Maria, joka on ”asetettu koput-soittelollen” eli siinä on pianosäestys. 

Paimen-Soitoissa on siis sanat. Gottlund tunnustaa sepittäneensä ne itse, jotta sävelmät olisi helpompi oppia ja muistaa. Sävelmät Gottlund oli merkinnyt muistiin kotipitäjässään Juvalla, paitsi ensimmäisen. Sen ”kirjutin minä tässä Tukhulmissa, Oululaisilta merimiehiltä”. Esimerkkinä Gottlundin runoista n:o 8 eli Neijon Valitus, se on esitettävä Rakkahasti. Runo alkaa näin:

Tule tänn’ poika rukka, Tule tänn’ luoksein!
Kuulet sen ketoin kukka Jouvu tänn’ juokse!
Missä sinä viivytteleit, Kuin et ou siellä
Missä sinä viilettelet, Kuin et ouk tiellä!

Sävelmä on vaikuttava ja vanhakantainen. Sillä on sukulaisia Kantele- ja jouhikkosävelmissä, erityisen läheinen on n:o 28, jonka Carlenius on merkinnyt muistiin Kerimäellä ja Paroni Paakkunainen ja Matti Kontio tehneet kaikille tutuksi. Toisaalta sävelmä tuntuu sopivan sarvisävelmienkin estetiikkaan. Itse asiassa kaikki nuottiliitteen sävelmät voivat olla yhtä hyvin kanteleella kuin sarvella soitettuja, liitteen otsikon mukaisesti. Se tuntuu hämmästyttävältä.

Otawan ensimmäisessä osassa on kaiken muun ohella ensimmäinen suomenkielinen musiikkitieteellinen artikkeli, Gottlundin itsensä kirjoittama Muistutuksia meijän vanhoista kansallisista soitoistamme. Siinä on monia tuttuja, usein siteerattuja sanakäänteitä Gottlundin herkullisen kärkevällä kielellä: ”Suomalaiset ovat nykyisin pois heittäneet kantelettansa, ja remputtaavat nyt pahapäiväisillä vinkuvilla viuluilla.” ”Heijän, jotka eivät ouk tahtoneet ryvetellä suutansa Suomalaisilla sanoilla, antakaamme klaverilöillänsä koputtoo Saksalaisia ja Franskalaisia soittoja, tahi miäkitköön mieltänsä myöten muita muukalaisia veisuja.” 

Nuottilehden omituinen rinnastus Kantelella ja Sarvella saa selityksensä. Gottlundin mukaan nämä olivat Juvan ja Savon tärkeimmät vanhat soittimet 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Vaikka ne äänellisesti olivat kaukana toisistaan, niitä yhdisti käyttöasteikon laatu. Pukinsarvessa, lehmänsarvessa, ”meijän vanhemmissa kanteleissamme”, runolaulussa: kaikissa oli käytössä samat viisi säveltä, joilla musiikista tuli ikivanhaa, ehkä maailman vanhinta. Gottlundin sanakäänteestä käy ilmi se mielenkiintoinen seikka, että jo Otavan ilmestymisaikoina uudemmissa kanteleissa on ollut enemmän kieliä.

Yllättävintä on se, että sarvi on tyttölöihen, kantele tietäjämiesten soitin. Gottlund muistelee nuoruuttaan, ”jollon heissä kuulimme maankylän tyttölöihen soittavan sarvillansa, karjan kellon kaikattavan, ja korvissa koiran haukkuavan”. Kanteleensoittajista Gottlund taas nimeää torppari Hanno Laitisen Syvänmaalta, suuren runolaulajan ja ison tietäjän.

Merkittävimpiä tietoja kanteleesta on soittimen vanhuutta ja yksinkertaisuutta selventävässä alanootissa:

Yksi yksinkertaisempi soitikas on tuskin aateltava. Ei naulattu eikä liimattu, vaan yksi koppa koverrettu puusta, johon pohja tuohella kuvotaan kiini. Ne vaskiset kielet näyttää olevan myöhäisemmän ajan. Kuitenkin se on niin soma-eäninen, ettei parempia eikä syvämpiä sointuja soahak mistään, se on ainoastaan siinä puuttuvainen, ettei se annak muuta kuin 5 eäntä kaikkiaan. Se joka tässä nähään kuvailtu, sen ostin minä talonmieheltä Tuomas Teitiseltä Taipalen kylässä Juvalla, joka oli ite sitä tehnyt. Enkä minä saata sitä kovan kalliiksi sanoa, sillä se tahtoi tuosta kuus markkoo (4 kill. riksel). Tään-näköiset ovat kaikki ne kantelet jotka minä olen Savossa nähnyt, ilman niitä jotka ovat moninkieliset ja joita ainoastaan herroissa tavataan. Savossa löytyy harva kylä kussa ei ouk kantele talossa. Turunmaassa, Uuvellamaalla ja Hämeessä eivät eneä tunnek hänen nimensäkkään.

Teitisen kanteleen piirsi Tukholmassa Otawan kuvaliitteeksi Magnus von Wright (1805–1868), vanhin kolmesta kuulusta taiteilijaveljeksestä. Kuva on levinnyt irrallisena painolehtenä nuottiliitteen tavoin ja Teitisen kantele lienee maailman kuuluisimpia. Kantele on tallella Kansallismuseossa (K2218:218). Kaunismuotoinen päältäkoverrettu, kannellinen viiskielinen, poikkeuksellisen sulava ja kauniisti kaartuva ponsi. Pituus 56 cm, leveys 14,8 cm.

Kansallismuseossa on toinenkin Gottlundin kantele (1855:42). Vaikka se on yhdeksänkielinen, sen muoto on hämmästyttävän samanlainen kuin em. viiskielisen. Pituus on kuitenkin 81,5 cm, mutta leveys vain 15 cm. Ponsi kaartuu jo melkein liioittelevan sulavasti.

Tämä yhdeksänkielinen herättää monia mietteitä. Sitä voisi pitää vankkana todisteena siitä, että jo satoja vuosia ennen Gottlundia oli ollut 5–12-kielisiä kanteleita. Toisaalta epävarmaksi tekee Gottlundin määrätietoinen ilmoitus, että monikielisiä kanteleita ”ainoastaan herroissa tavataan”. Vai olisiko herrasväellä ollut jo 1820-luvulla monikielisiä lautakanteleita? Oli miten oli, kun kantele toista sataa vuotta sitten rajattiin historiallisesti pelkäksi kansansoittimeksi, tapahtui ilmeisesti pahanlainen virhe: kanteletta oli kai kaikkina aikoina soitettu kaikissa säädyissä. 

Gottlund oli Juvan kirkkoherran poika. Hän vastusti yhden kirjakielen luomista. Hänen mielestään jokaisen tuli kirjoittaa omaa äidinkieltään, omaa kotimurrettaan. Itse hän siksi kirjoitti savon kieltä. Turun Akatemiassa hän jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan innostui siinä määrin rahvaan lauluista ja soitoista, että jäi koko lukuvuodeksi 1815–16 kotiin keräämään kansanperinnettä. Vaikkei ollut vielä kahtakymmentä, hän kokosi suurimman siihenastisen kokoelman lauluja, leikkejä ja Paimen-Soittoja. 

Tammikuun toisena viikonloppuna 1816 Gottlundin tykönä pappilassa oli talonpoika Jaakko Kääriäinen Remojärven kylästä. Gottlund kirjoitti päiväkirjaansa: ”Istuin hänen kanssaan koko yön ja aina välillä minun oli pakko antaa hänelle ryyppy.” Mutta se kannatti. Aamuyöstä laulaja paljasti ennenkuulemattomat mieli- ja kielikuvansa rakkaimmasta soittimestaan:

Mist on kandelet kotosi: 
Lohen purstosta punaisen, 
Ahvenen kutu kalosta. 
Mist on kansi kanteläsa? 
Sären suren suomuxesta. 
Mist on naulat kandeläsa? 
Hauin suren hambahasta. 
Mist on kielet kandeläsa? 
Siian suonesta sinisen, 
Hiuxiista Hien nejon.

teksti: Heikki Laitinen

Kantele 1/2009