vanha virsikirja

Kantele on merkillinen soitin. Niin vanha, että kukaan ei tiedä sen ikää. Niin uusi, että siitä syntyy jatkuvasti uusia soitintyyppejä. Soinniltaan niin maaginen, että se on ollut helppo kuvitella shamaanimatkojen synnyttäjäksi. Soinniltaan niin autuas, että se on ollut yhtä helppo kuvitella taivaallisten soittimien joukkoon. Kantele on ollut vuosisatoja symboli, vertauskuva. Mutta samalla se on ollut kaiken aikaa myös soitin, jonka sointi on lumonnut suomalaiset sukupolvi toisensa jälkeen vuosisatojen, vuosituhansien ajan. Minkälaisia jälkiä tästä ihastuksesta on jäänyt historian lehdille?

Mennään ajassa tasan neljäsataa vuotta taaksepäin. Mennään Turkuun ja siis vuoteen 1605. Tukholman laiva on juuri saapunut Turun satamaan, piispankaupunkiin. Matkustavaisten joukossa laivasta astuu maihin viisissäkymmenissä oleva mies raskas matka-arkku mukanaan. Arkku on täynnä pieniä ruskeakantisia kirjoja. Mies on syystä ylpeä niistä, usean vuoden työn tuloksesta. Kirjat on painettu Tukholmassa Ignatius Meurerin kirjapainossa. Jokaisen kirjan kansilehdellä lukee 
Yxi Vähä Suomenkielinen Wirsikiria / Suomencocouxis Jumalata kijttä
 Suomenkielellä. Matkustavainen on Maskun kirkkoherra Herra Hemminki, kirjat on painettu H. Hemmingin Maschun Kirkoherran waivall ja culutuxel. Kirkkoherra on siis toimittanut ja jopa kustantanut kirjat.

Satamasta Hemminki rientää hyvän ystävänsä piispa Ericus Sorolaisen luokse ojentamaan hartaasti odotetun runokirjan ensimmäiset kappaleet. Sitten on vuorossa tuomiorovasti Petrus Melartopaeus. Hänen viisi runoaan on kirjassa mukana. Hemminki käy tapaamassa sukulaisiaan kivenheiton päässä tuomiokirkosta ja katedraalikoulusta, Kirkkokorttelissa, Pyhänruumiinkujalla. Siellä hänen mieleensä nousevat tavallista suuremmalla syyllä nuoruuden muistot. Hiippakunnan korkeimmassa opinahjossa hänestä oli tullut runoilija ja laulaja.

Koulu oli neliluokkainen, jokaista luokkaa käytiin ainakin kaksi vuotta. Pakollisia aineita oli kolme: latina, kristinoppi ja laulu. Laulutunti oli joka päivä, lauantaisin kuulustelu. Alemmilla luokilla laulettiin yksiäänisesti, ylemmillä myös moniäänisesti ja opiskeltiin samalla musiikin teoriaa. Latina oli kaikki kaikessa: opetuskin oli latinankielistä. Ainoa varsinainen opetusmenetelmä oli ulkoluku. Laulutkin opittiin muistamaan. Kaikkien oli opittava runonteon taito. Säännönmukainen runonteko kuului sivistyneeseen elämänmuotoon. Kuri oli koulussa kova. Tämän Hemminki myöhemmin kiteytti oivallisessa runossaan Opin sauna autvas aina, Cosca vidzoill vihdhoillan: koulu on opin sauna, jossa vitsotaan ja lyödään kuin oikeassa saunassa, mutta sillä tavalla syntyy taitava ja toimelias aikuinen.

Turusta Hemminki jatkaa hevoskyydillä pari peninkulmaa luoteeseen, kotipappilaan Maskuun. Siellä hän oli ollut kirkkoherrana vuosikymmeniä, vuodesta 1586 ja tulee olemaan kuolemaansa saakka, syyskesälle 1619. Elämä on vakavaraista ja vireää. Viisi vuotta sitten, vuonna 1600, oli verovouti kirjannut valtatien varressa olevan pappilan omaisuuden: kaksi hevosta, kahdeksan härkää, yksitoista lehmää, yksi sonni, viisi mullia, viisi hiehoa, kolme pukkia, seitsemän vuohta, yhdeksän lammasta, kaksitoista karitsaa, kaksitoista sikaa ja kahdeksantoista porsasta.

Runoilija Hemmingillä oli myös oma mesenaattinsa. Maskussa sijaitseva Kankaisten kartano oli Hornin suvun hallussa ja hiippakunnan maallisen vallan keskus. Yksitoista vuotta Wirsikirian jälkeen Hemminki julkaisi vuonna 1616 toisen runokirjansa. Sen kansilehdellä lukee Wanhain Suomen maan Pijspain, ja Kircon Esimiesten Latinan kielised laulud, Christuxesta, ja inhimisen elämän surkeudhesta. Laulut olivat suomennoksia latinankielisistä koululauluista, jotka Hemminki oli oppinut katedraalikoulussa ja joita oli latinankielisinä ilmestynyt 1582 kokoelmassa Piae Cantiones (”Hurskaita lauluja”). Hemminki on omistanut oman runokirjansa hovimarsalkka Henrik Hornille, Kankaisten herralle. Hemmingin tytär Elina oli naimisissa Kankaisten voudin Tuomas Jaakonpojan kanssa. Heidän poikansa Tuomas Tuomaanpoika Fabricius, oli aikanaan Maskun kappalaisena lähes kolmekymmentä vuotta.

Kotona Hemminki ottaa Wirsikirian käteensä. Kuvittelen tuota hetkeä Helsingin yliopiston kirjastossa. Wirsikiriaa on jäljellä enää kaksi kappaletta. Se on pienikokoinen, mutta paksu. Leveys on seitsemän, korkeus kaksitoista senttiä. Kirjaa ei tosin enää saa pidellä käsissään, se on kuviteltava mikrofilmien ja valokopioiden avulla. Silti se on merkillinen kokemus.

Wirsikiriassa on 242 runoa, virsiä. Satayksi on Hemmingin katedraalikouluopettajan Jacobus Finnon vuonna 1583 julkaisemasta virsikirjasta. Hemminki itse on runoillut 135 virren runon. Hän on kääntänyt niitä latinasta, ruotsista, saksasta ja tanskasta. Parikymmentä hän on laatinut ilman esikuvia. Vuonna 1599 ilmestyneen kuuluisan saksalaisen virren Wie schön leuchtet der Morgenstern Hemminki on suomentanut tapansa mukaan vapaasti. Kuudennen säkeistön alun soitinluettelolla ei ole mitään tekemistä esikuvan kanssa:

Caunist siel candelet cajavad,
Harpud heljäst heliseväd,
Uruin uus virsi paoha.
Cusa caunin Jesuxen cans,
Mun ylkän arman culdan cans,
Saan rackas ilos olla.
Hypät, veisat Voiton virttä,
Herraa kiittä, händ ylistä,
Corkjap on cunnjan Cuningas.

Taivaallisissa tansseissa hypätään ja veisataan, kiitetään ja ylistetään Herraa, kauniisti siellä kajaavat kanteleet, harput heliästi helisevät, urkuin uusi virsi pauhaa.

Hemminki on runoillut säkeet itselleen tärkeänä soitinketjuna: kantele – harppu – urut. Agricola oli tehnyt kanteleesta taivaallisen soittimen, mutta vielä voimakkaammin Hemmingin runosta tulee mieleen runolaulu, kalevalainen laulu. Alkusäkeet ovat kuin runolaulajan laulamia: runomitta, alkusointu ja säekerto. Mieleen tulee väistämättä Väinämöinen: teki harpun hauinluisen, kantelon kalaneväisen. Urkuin uusi virsi oli pauhannut Turun tuomiokirkossa 1570-luvulta lähtien, Hemmingin kouluajoista alkaen. Väistämättä tulee myös mieleen, että samaan aikaan Sääksmäen Ritvalan kylässä laulettiin helkajuhlan avajaislaulussa samantapaista mielenkiintoista soitinluetteloa. Lönnrot merkitsi säkeet muistiin marraskuussa 1831 seuraavassa muodossa:

Ruotsin ruokkosten puheilla, Turun urvut uikaellen, Vääty vaske vaikaellen.

Orkesterissa soivat ruokopilli (skalmeija), Turun tuomiokirkon urut ja sotilaallinen vaskitorvi.

Hemminki on tuntenut Väinämöisensä. Runolaulu eli hänen ympärillään varsinaisena laulun muotona. Hänen Wirsikiriansa oli aloittamassa uutta laulun aikakautta, aäkeistölaulun aikaa. On selvää, että Hemmingille kantele ei ollut vain runokuva, mykkä taulu, vaan soiva soitin. Kielten kajaavuus ja heljä helinä ovat kielikuvia, jotka todistavat, että niiden laatijalle on itse soitin ja sen soitto olleet läheisiä, tuttuja ja tärkeitä. Ehkä Hemmingillä oli pappilan kamarissa kirjoituspulpetin vieressä itse soitinkin, mistä sen tietää.

Piae Cantiones –laulujen suomennoksiinsa (1616) Hemminki tallettaa kanteleensa vielä kaksi kertaa. Joululaulussa Puer nobis nascitur Hemminki poikkeaa tapansa mukaan rohkeasti alkuperäisestä runosta ja kirjoittaa viimeisen säkeistön muotoon:

Sjnull Alcu ja Loppu,
Kiitost veisam vuoroin,
Leikiten alust loppun,
Cans candelein ja uruin,
Cans candelein ja uruin.

Laulun Psallat fidelis concio ensimmäisessä säkeistössä lauletaan:

Jumalisten joucko laola,
Iloll paoha
Candelein cans cajahtain.
Ja virsii virjäst veisadca,
Ratk riemuidca.
Maarjan Poicaa cunnjoittain.

Kummassakin laulussa lauletaan alun perin vain uruista ja urkujen soiton kanssa pauhaavasta laulusta. Hemminki on halunnut suomentaessaan saada säkeensä ja säkeistönsä kaikessa mielessä suomalaisiksi.

teksti: Heikki Laitinen
julkaistu 1/2005 Kantele-lehdessä